Elämän ehtojen mielikuvitus – nyt!

Saatteeksi: Suvi Salmenniemen, Pilvi Porkolan ja Hanna Ylöstalon erinomaisen mielenkiintoisen uuden kirjan ”Arkipäivän utopiat Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet” jäsennys lukuihin Menetelmä, Taide, Aika, Työ ja Yhteisö toi minulle heti mieleen klassisen maailman ajatussiilot: Vapaa-aika (Schole), Kaupunki (Polis), talonpito (Oikos), tori (Agora). Otsikon ”arkipäivän utopiat” ja ”poliittinen mielikuvitus” puolestaan klassisen jaon Metiksen – käytännöllisen järjen – ja Mimesiksen – esittävän järjen – välisen jaon. Niiden pohjalta nousikin ajatus ei vain poliittisesta mielikuvituksesta vaan Elämän ehtojen mielikuvituksesta – nyt.

Johdanto: poliittisen mielikuvituksen puute
Suomessa on jälleen alettu puhua työn määrästä, kilpailukyvystä, julkisesta velasta ja tuottavuudesta tavalla, joka tuntuu oudosti palaavan menneeseen maailmaan. Meille sanotaan, että pitäisi tehdä enemmän työtä, pidentää työuria, kiristää julkista taloutta, vahvistaa kasvua, lisätä tuottavuutta ja turvata kilpailukyky. Sanasto on tuttu. Se on 1990-luvun laman, 2000-luvun globalisaation ja finanssikriisin jälkeisen sopeutuspolitiikan sanastoa. Se on politiikkaa, joka uskoo yhä, että yhteiskunnan peruskysymys on talouden tehokkuuden palauttaminen.

Mutta tämä sanasto ei enää tavoita aikamme todellisuutta.
Se ei tavoita ilmastokriisiä.
Se ei tavoita luontokatoa.
Se ei tavoita hoivan kriisiä.
Se ei tavoita työn merkityskatoa.
Se ei tavoita nuorten tulevaisuusahdistusta.
Se ei tavoita rahoitusjärjestelmän tapaa syödä tulevaisuutta nykyisten tuotto-odotusten hyväksi.

Se ei tavoita sitä perusasiaa, että yhteiskuntamme elää edelleen ikään kuin luonnon, ajan ja ihmisen sisäisen kestokyvyn ulkopuolella olisi jokin ehtymätön varasto.

Tästä syystä nykyinen keskustelu poliittisen mielikuvituksen puutteesta on tärkeä, mutta samalla riittämätön. On totta, että poliittinen mielikuvitus on kaventunut. On totta, että puolueet kierrättävät samoja ratkaisuja, samat talouspoliittiset vastakkainasettelut toistuvat ja sama kilpailukykyretoriikka palaa aina uudelleen. Mutta ongelma ei ole vain poliittisen mielikuvituksen puute, jos politiikka ymmärretään kapeasti puolueiksi, valtioksi, hallituksiksi ja päätöksenteoksi.

Ongelma on syvempi.

Meiltä puuttuu elämän ehtojen mielikuvitus.

Se tarkoittaa kykyä kuvitella uudelleen ne perusvälitykset, joiden varassa inhimillinen elämä on mahdollista: sivistys, yhteiselämä, työ ja tulevaisuuden lupaukset. Toisin sanoen: millaisia ihmisiä kasvatamme, miten päätämme yhdessä, miten tuotamme elämän aineelliset ehdot ja millaisia tulevaisuuksia rahan, velan ja investointien kautta rakennamme.

Jos mielikuvitus jää vain “poliittiseksi” kapeassa mielessä, se ei riitä ekologisen realismin aikakaudella. Se voi muuttaa hallituspohjaa, ohjelmia, osallistumisen muotoja ja julkisen vallan painotuksia, mutta jättää koskematta niihin syvempiin rakenteisiin, joissa aikamme kriisi todellisuudessa syntyy.

Siksi on sanottava selvästi: nyt ei tarvita vain poliittista mielikuvitusta. Nyt tarvitaan sivistyksellistä, poliittista, tuotannollista ja rahoituksellista mielikuvitusta samanaikaisesti.

Tarvitaan elämän ehtojen mielikuvitusta — nyt.

1. Vanha mielikuvitus on tullut tiensä päähän
Nykyinen politiikka on suurelta osin vielä vanhan kehityskertomuksen vanki. Sen peruskaava on yksinkertainen: talous kasvaa, tuottavuus nousee, verotulot lisääntyvät, hyvinvointi rahoitetaan, julkinen talous vakautuu ja yhteiskunta jatkaa eteenpäin. Kun ongelmia syntyy, ne tulkitaan tämän kaavan häiriöiksi. Kasvu on liian hidasta. Työtä tehdään liian vähän. Investointeja on liian vähän. Julkiset menot ovat liian suuret. Kilpailukyky on liian heikko.

Tämä kertomus ei ole täysin väärä. Se on vain ekologisen realismin aikakaudella riittämätön ja vaarallisesti osittainen.

Se olettaa, että yhteiskunnan ensisijainen ongelma on talouden suorituskyky. Ekologinen realismi sanoo, että yhteiskunnan ensisijainen ongelma on elämän ehtojen uusintaminen. Talous on tämän sisällä, ei sen yläpuolella. Työ on tämän sisällä, ei siitä erillinen tuotannontekijä. Raha on tämän sisällä, ei tulevaisuutta hallitseva suvereeni voima. Valtio on tämän sisällä, ei ulkopuolinen korjauskone. Sivistys on tämän sisällä, ei ylellinen lisä, josta leikataan, kun talous kiristyy.

Vanha mielikuvitus ajattelee, että talous tuottaa mahdollisuudet ja politiikka jakaa ne. Ekologinen realismi pakottaa kysymään: mitä talous oikeastaan tuottaa, mitä se kuluttaa, mitä se tuhoaa ja millaisen ihmisen se synnyttää?

Tämä on ratkaiseva siirtymä. Emme voi enää kysyä vain, miten saamme enemmän kasvua. Meidän on kysyttävä, millainen kasvu on vielä elämän ehtojen mukaista. Emme voi kysyä vain, miten saamme ihmiset tekemään enemmän työtä. Meidän on kysyttävä, millainen työ vahvistaa ihmistä, yhteisöä ja luontoa.

Emme voi kysyä vain, miten julkinen talous tasapainotetaan. Meidän on kysyttävä, millaisia tulevaisuuslupauksia yhteiskunta voi ekologisesti ja sosiaalisesti antaa.

Juuri tässä vanha poliittinen mielikuvitus pettää. Se kykenee vielä hallinnoimaan järjestelmää, mutta ei enää kuvittelemaan sen perustaa uudelleen.

2. Neljä kadotettua ulottuvuutta
Klassisen maailman termein yhteiskunnan perusvälityksiä voidaan hahmottaa neljän alueen kautta: Schole, Polis, Oikos ja Agora.

Schole viittaa vapaaseen aikaan, oppimiseen, sivistykseen, muodon ja merkityksen omaksumiseen. Se on suhde ihmisen sisäiseen luontoon: siihen, millaiseksi ihminen kasvaa, mitä hän oppii haluamaan, näkemään, arvostamaan ja tavoittelemaan.

Polis viittaa subjektien väliseen yhteiseen elämään: politiikkaan, oikeuteen, kansalaisuuteen, yhteiseen harkintaan ja päätöksentekoon.

Oikos viittaa kodin, työn, hoivan, tuotannon ja luonnon kanssa tapahtuvan aineenvaihdunnan alueeseen. Se on suhde ulkoiseen luontoon: ruokaan, energiaan, materiaaleihin, asumiseen, teknologiaan, hoivaan ja uusintamiseen.

Agora viittaa vaihtoon, rahaan, luottoon, velkaan ja lupaukseen. Se on suhde aikaan: menneeseen ja tulevaan, siihen, miten nykyhetki sitoo tulevia mahdollisuuksia ja käyttää menneen työn, luonnon ja luottamuksen varantoja.

Moderni yhteiskunta ei ole jättänyt näitä alueita taakseen. Päinvastoin: ne elävät nykyisin kansalaisyhteiskunnassa, valtiossa, tuotannossa ja rahoitusjärjestelmässä. Mutta niiden suhteet ovat vääristyneet.

Schole on alistettu osaamismarkkinoille. Sivistys muuttuu kilpailukyvyksi, koulutus inhimilliseksi pääomaksi, yliopisto innovaatiojärjestelmän alihankkijaksi ja vapaa ajattelu tuottavuuden reserviksi.
Polis on alistettu hallinnollis-taloudelliselle välttämättömyyspuheelle. Demokratia saa päättää, kunhan se päättää markkinoiden, kilpailukyvyn, velkasuhteen ja geopoliittisen pakon sallimissa rajoissa.

Oikos on alistettu tuotannon ja kulutuksen koneistolle. Työ, hoiva, luonto, energia ja arki näyttäytyvät resursseina, joiden tehtävä on pitää kasvu käynnissä.

Agora on paisunut koko järjestelmän herraksi. Raha, luotto, velka, sijoitustuotot ja pääomittaminen eivät enää vain välitä toimintaa, vaan määrittävät, mikä on mahdollista, realistista ja järkevää.

Tässä on nykyisen kriisin ydin: Agora on kolonialisoinut muut elämänalueet. Rahoituksen logiikka tunkeutuu sivistykseen, valtioon, tuotantoon, asumiseen, hoivaan, luontoon ja aikaan itseensä.

Tulevaisuus muuttuu kassavirraksi, luonto vakuudeksi, ihminen osaamisportfolioksi ja valtio luottokelpoisuuden ylläpitäjäksi.

Tällaisessa maailmassa poliittinen mielikuvitus ei voi olla vain uusia ohjelmia Poliksen sisällä. Tarvitaan koko nelijaon uudelleenjärjestäminen.

3. Mimesis, metis ja logos: sivistyksen, taidon ja suunnan katkennut liitto
Tämän kriisin taustalla on vielä syvempi eriytyminen: mimesiksen ja metiksen katkennut yhteys.
Mimesis tarkoittaa muodon, hahmon, rytmin, esikuvan ja merkityksen omaksumista. Se liittyy kasvatukseen, taiteeseen, kieleen, sivistykseen ja siihen, miten ihminen muodostuu maailmassa.
Metis tarkoittaa käytännöllistä, tilannesidonnaista älykkyyttä. Se on taitoa toimia epävarmuudessa, luonnon vastusten ja mahdollisuuksien keskellä, aineellisten ehtojen, työkalujen, rytmien ja rajojen kanssa.

Klassinen jako asetti nämä eri maailmoihin. Mimesis jäi Scholen ja sivistyksen alueelle. Metis jäi Oikoksen ja työn alueelle. Sivistys sai ylevän aseman; taito jäi käytännöllisyydeksi. Vapaa ihminen ajatteli, käsityöläinen teki. Kansalainen puhui Poliksessa, orjat, naiset, palvelijat ja käsityöläiset uusinsivat elämää Oikoksessa. Teoria irtosi taidosta, politiikka aineellisesta uusintamisesta, sivistys työstä.

Moderni yhteiskunta ei poistanut tätä eroa. Se vain muutti sen muotoa.

Nyt mimesis esiintyy koulutuksena, kulttuurina, asiantuntijuutena, strategiapuheena ja abstraktina osaamisena. Metis esiintyy työnä, käytäntönä, hoivana, korjaamisena, maanviljelynä, rakentamisena, käsityönä, arjen järjestämisenä ja luonnon kanssa toimimisena. Mutta yhä liian usein ne ovat erillään.
Sivistys ilman metistä muuttuu abstraktiksi puheeksi, joka ei kosketa elämän aineellisia ehtoja. Metis ilman mimesistä muuttuu pelkäksi selviytymiseksi, tehokkuudeksi tai tekniseksi suoritukseksi ilman sivistyksellistä päämäärää.

Ekologinen realismi pakottaa yhdistämään ne uudelleen.

Sivistyksen on tultava taitavaksi.
Taidon on tultava sivistykselliseksi.
Ajattelun on kosketettava maata, vettä, energiaa, ruokaa, hoivaa ja työtä.
Työn on kannettava muotoa, merkitystä, kauneutta, oikeudenmukaisuutta ja yhteistä järkeä.

Tässä kohden tarvitaan kolmas käsite: logos. Mimesiksen ja metiksen uudelleenkytkentä ei tarkoita vain sitä, että sivistys ja taito yhdistetään toisiinsa. Se tarkoittaa myös sitä, että sekä sivistyksen että taidon menetelmät orientoidaan yhteisen ekologisen järjen mukaan.

Yhtä vähän kuin mimesiksen — tieteen, taiteen, kasvatuksen ja kulttuurin — metodit voivat enää toimia ilman logosta, ajatusta ekologisesta realismista, yhtä vähän voivat metiksen — tekniikan, tuotannon, suunnittelun ja käytännöllisen ongelmanratkaisun — menetelmät toimia ilman logosta ekologisista rajoista. Tiede ilman ekologista logosta voi muuttua luonnon hallinnan välineeksi. Taide ilman ekologista logosta voi jäädä kokemuksen, muodon ja ilmaisun alueelle ilman yhteyttä elämän aineellisiin ehtoihin.
Tekniikka ilman ekologista logosta voi muuttua kyvyksi tehdä yhä tehokkaammin asioita, joita ei pitäisi tehdä lainkaan.

Siksi ekologisen realismin aikakaudella ei riitä, että tieteellä ja taiteella on metodinsa ja tekniikalla teknologiansa. Näitä metodeja ja teknologioita on jäsennettävä, suunnattava ja arvioitava yhteisen logoksen perusteella. Tämä logos ei ole ulkopuolinen oppi eikä ylhäältä annettu ideologia, vaan ajatus elämän ehtojen kestävästä yhteisöllisestä uusintamisesta. Se on ekologisen sivilisaation perusajatus.

Tällöin tiede, taide ja tekniikka eivät muodosta kolmea erillistä toimintalogiikkaa, joista kukin seuraa omaa sisäistä kehitystään. Ne asettuvat saman kysymyksen äärelle: miten sisäinen luonto ja ulkoinen luonto voivat toinen toistaan tukien ja kehittäen uusintaa kotimaapallomme elämän ehdot?

Tiede auttaa ymmärtämään elämän ehtoja.
Taide auttaa kokemaan, hahmottamaan ja ilmaisemaan niitä.
Tekniikka auttaa toimimaan niiden sisällä.

Mutta mikään näistä ei enää voi olla ekologisesti viatonta. Tieteen metodologia, taiteen metodologia ja tekniikan teknologia tarvitsevat yhteisen suunnan: ekologisen realismin logoksen. Ilman sitä tiede voi palvella hallintaa, taide irrota maailmasta ja tekniikka kiihdyttää tuhoa. Sen kanssa ne voivat tulla ekologisen sivilisaation rakentaviksi voimiksi.

Tämän voi tiivistää poleemiseksi teesiksi:
Ei metodia ilman logosta.
Ei teknologiaa ilman ekologista rajaa.
Ei sivistystä ilman elämän ehtojen uusintamista.

Kun mimesis ja metis kytketään uudelleen ekologisen logoksen varaan, samalla murtuvat kaksi suurta vastakkainasettelua: Polis vastaan Oikos ja Schole vastaan Agora.

Tämä on paljon enemmän kuin pedagoginen ohjelma. Se on sivilisatorinen käänne. Se tarkoittaa, että sivistys, työ, tiede, taide, tekniikka, politiikka ja rahoitus eivät voi enää toimia toisistaan irrotettuina siiloina. Ne on suunnattava yhteiseen tehtävään: elämän ehtojen kestävään yhteisölliseen uusintamiseen.
Tämä tehtävä on ekologisen sivilisaation logos.

4. Polis vastaan Oikos: politiikan on palattava elämän aineellisiin ehtoihin
Klassinen politiikan ihanne rakensi Poliksen vapauden alueeksi ja Oikoksen välttämättömyyden alueeksi. Poliksessa puhuttiin, päätettiin ja toimittiin julkisesti. Oikoksessa tehtiin elämän uusintamisen työ: ruoka, hoiva, tuotanto, kotitalous, ruumiillinen työ, arjen ylläpito.

Tämä jako on ekologisen realismin aikakaudella kestämätön.

Ei ole olemassa politiikkaa, joka olisi ulkopuolella energiasta, ruoasta, materiaaleista, maankäytöstä, hoivasta, työstä ja luonnon kantokyvystä. Ei ole olemassa demokratiaa, joka voisi jättää elämän aineellisen perustan markkinoiden, teknokratian tai “talouden realiteettien” hoidettavaksi.

Politiikan keskeinen kysymys ei ole vain, kuka hallitsee. Se on myös: mitä yhteiskunta tuottaa, miten se tuottaa, millä ehdoilla se tuottaa ja mitä se tuhotessaan kutsuu tuotannoksi.

Tämä tarkoittaa, että tuotanto on tuotava demokratian piiriin. Ei vanhassa komentotalouden mielessä, vaan ekologisen demokratian mielessä. Yhteiskunnan on voitava yhdessä päättää, millainen tuotanto on elämän ehtojen kannalta perusteltua, millainen työ on yhteiskunnallisesti välttämätöntä, millainen kulutus on ekologisesti mahdollinen ja millainen teknologia todella palvelee yhteistä hyvää.

Nykyinen keskustelu työstä osoittaa, kuinka kaukana tästä vielä olemme. Kun sanotaan, että suomalaisten pitäisi tehdä enemmän työtä, kysytään harvoin, mitä työtä, kenen ehdoilla, minkä elämänmuodon hyväksi ja millaisella ekologisella seurauksella. Työ nähdään määränä, ei muotona. Työtunnit nähdään panoksena, ei elämän rytminä. Työvoima nähdään resurssina, ei ihmisinä, joiden sisäinen luonto muotoutuu työn kautta.

Ekologinen realismi kääntää kysymyksen ympäri. Se ei kysy ensiksi, miten saamme enemmän työtä irti ihmisistä. Se kysyy, millainen työ uusintaa elämää.

Työ voi rakentaa maailmaa tai kuluttaa sitä.
Työ voi sivistää tai tyhjentää.
Työ voi hoitaa tai tuhota.
Työ voi vahvistaa yhteisöä tai hajottaa sitä.
Työ voi asettaa ihmisen taitavaan suhteeseen ulkoisen luonnon kanssa tai tehdä hänestä koneen lisäkkeen.

Siksi työn tulevaisuutta ei voi ratkaista pelkällä työajan pidentämisellä, tuottavuusmittareilla tai kilpailukykyindekseillä. Työn tulevaisuus on kysymys siitä, minkälaista Oikosta Polis uskaltaa rakentaa.
Ekologinen demokratia tarkoittaa juuri tätä: Poliksen ja Oikoksen uudelleenkytkentää.

5. Schole vastaan Agora: sivistyksen on arvioitava rahan lupaukset
Toinen suuri eriytyminen kulkee Scholen ja Agoran välillä. Sivistys on haluttu pitää rahan ulkopuolella, ja hyvästä syystä. Ajattelua, taidetta, tiedettä, kasvatusta ja merkitystä ei pidä alistaa markkinoille. Kaikkea ei voi hinnoitella. Kaikkea ei voi mitata tuottona. Kaikkea ei voi perustella kilpailukyvyllä.

Mutta tästä on tehty väärä johtopäätös: on kuviteltu, että sivistys voi pysyä puhtaana pysymällä rahan ulkopuolella.

Ekologisen realismin aikakaudella tämä ei enää riitä. Jos rahoitusjärjestelmä käytännössä määrittää, mitä rakennetaan, mitä tutkitaan, mihin investoidaan, mitä pidetään mahdollisena ja millaisia tulevaisuuksia pidetään uskottavina, silloin sivistys ei voi olla välinpitämätön rahan suhteen.

Raha on tuotava sivistyksellisen arvioinnin kohteeksi.

Ei siksi, että sivistys alistettaisiin Agoralle, vaan siksi, että Agora on sivistettävä.
Raha ei ole vain vaihdon väline. Luotto ei ole vain tekninen instrumentti. Velka ei ole vain kirjanpidollinen suhde. Investointi ei ole vain pääoman kohdentamista. Ne ovat tulevaisuutta koskevia lupauksia.
Kun yhteiskunta velkaantuu, se lupaa tulevaa työtä.

Kun yritys pääomitetaan, sen tulevia tuottoja hinnoitellaan nykyhetkessä.
Kun infrastruktuuri rahoitetaan, oletetaan tietty tuleva aineellinen maailma.
Kun asunto muuttuu sijoituskohteeksi, tulevaisuuden asuminen muutetaan kassavirraksi.
Kun luonto muutetaan kompensaatioksi tai vakuudeksi, sen elävä monimuotoisuus käännetään taloudelliseksi lupausrakenteeksi.

Siksi Agoran kysymys on ekologisen realismin kannalta ratkaiseva: millaisia tulevaisuuksia rahoitusjärjestelmä saa luvata?

Kaikki tulevaisuuslupaukset eivät ole hyväksyttäviä. Lupaus, joka edellyttää luonnon kantokyvyn ylittämistä, ei ole realistinen. Lupaus, joka edellyttää tulevien sukupolvien elintilan kaventamista, ei ole oikeutettu. Lupaus, joka perustuu hoivan, työn tai luonnon näkymättömään kuluttamiseen, ei ole sivistynyt.

Tästä seuraa, että ekologinen realismi vaatii rahan uudelleenmäärittelyä. Rahan on oltava lupaus, joka pysyy elämän ehtojen sisällä. Luoton on oltava sidottu ekologisesti hyväksyttäviin investointeihin. Velan on oltava suhteessa yhteiskunnan todelliseen uusintamiskykyyn. Investoinnin on oltava enemmän kuin pääoman tuotto-odotus: sen on oltava sitoumus elämän ehtojen ylläpitämiseen.

Tässä avautuu rahoituksellisen mielikuvituksen tehtävä. Sen ei pidä tarkoittaa uusia spekulatiivisia tuotteita, vihreäksi nimettyjä finanssi-innovaatioita tai tulevaisuuden entistä tehokkaampaa pääomittamista. Sen pitää tarkoittaa rahan palauttamista vastuuseen.

Agora on kytkettävä takaisin Scholeen. Rahan on kestettävä sivistyksen, tieteen, etiikan ja ekologisen realismin arvio.

6. Nelinkertainen mielikuvitus
Tästä avautuu elämän ehtojen mielikuvituksen neljä ulottuvuutta.
Ensimmäinen on sivistyksellinen mielikuvitus. Se kysyy, millainen ihminen kykenee elämään ekologisen realismin aikakaudella. Kyse ei ole vain tiedoista ja taidoista, vaan halujen, rytmien, arvostelukyvyn ja itsetulkinnan muutoksesta. Millainen ihminen ymmärtää riippuvuutensa luonnosta ilman että kokee sen alistumisena? Millainen ihminen kykenee vapauteen, joka ei perustu luonnon ja toisten ihmisten käyttämiseen? Millainen sivistys kasvattaa ihmisiä, jotka osaavat nähdä sekä rajat että mahdollisuudet?

Toinen on poliittinen mielikuvitus. Se kysyy, millainen demokratia kykenee päättämään elämän ehdoista. Riittääkö edustuksellinen järjestelmä, jos keskeiset ratkaisut tehdään markkinoiden, rahoituksen, teknologian, geopoliittisen paineen ja hallinnollisen välttämättömyyden nimissä? Miten kansalaiset voivat osallistua tuotannon, energian, maankäytön, hoivan ja tulevaisuusinvestointien suunnan määrittelyyn?

Kolmas on tuotannollinen mielikuvitus. Se kysyy, millainen työ, teknologia ja tuotanto palvelevat elämän uusintamista. Mitä olisi tuotanto, joka ei mittaa itseään vain määrällä, hinnalla ja tehokkuudella, vaan korjaamisella, ylläpidolla, hoivalla, kestolla, kauneudella, yhteisöllisyydellä ja ekologisella sopivuudella? Mitä olisi tuotanto, jossa metis — käytännöllinen, paikallinen, aineellinen ja ekologinen äly — saa takaisin arvonsa?

Neljäs on rahoituksellinen mielikuvitus. Se kysyy, millainen raha on mahdollinen planeetan rajojen sisällä. Miten luotto, velka ja investoinnit voidaan sitoa ekologisiin ja sosiaalisiin ehtoihin? Miten estetään se, että rahoitus tekee tulevaisuudesta nykyhetken tuotto-odotusten panttivangin? Miten raha voi toimia yhteisöllisen uusintamisen välineenä eikä elämän ehtojen kolonisoijana?

Nämä neljä eivät ole erillisiä politiikkasektoreita. Ne muodostavat yhden kokonaisuuden.
Sivistys ilman tuotannollista mielikuvitusta jää puheeksi.
Tuotanto ilman sivistystä jää tehokkuudeksi.
Demokratia ilman rahoituksellista mielikuvitusta jää velkamarkkinoiden panttivangiksi.
Rahoitus ilman demokratiaa muuttuu tulevaisuuden yksityistämiseksi.
Työ ilman sivistystä kuluttaa ihmistä.
Sivistys ilman työtä irtoaa maailmasta.
Politiikka ilman Oikosta jää teatteriksi.
Agora ilman Scholea muuttuu spekulaatioksi.

Tässä on aikamme suuri tehtävä: rakentaa uudelleen ne yhteydet, jotka moderni kapitalistinen järjestys on katkaissut.

7. Mielikuvitus ei ole pakoa realismista
Usein realismi asetetaan mielikuvitusta vastaan. Realistit sanovat: maailma on kova, resurssit ovat rajalliset, valtiontalous on sopeutettava, kilpailu on globaalia, turvallisuusympäristö on muuttunut, velka on maksettava, markkinat reagoivat, teollisuus tarvitsee energiaa, kansainvälinen järjestelmä on ankara. Mielikuvitus kuulostaa tällöin pehmeältä, romanttiselta tai vastuuttomalta.

Mutta ekologinen realismi muuttaa tämän asetelman.

Juuri siksi, että maailma on kova, tarvitaan mielikuvitusta.
Juuri siksi, että rajat ovat todellisia, tarvitaan uutta vapautta niiden sisällä.
Juuri siksi, että talous on riippuvainen luonnosta, tarvitaan tuotannon uudelleenkuvittelua.
Juuri siksi, että tulevaisuus on epävarma, tarvitaan parempia lupauksia.
Juuri siksi, että vanha kasvumalli on tullut rajoilleen, tarvitaan kehityksen uusi käsite.

Mielikuvitus ei ole pakoa realismista. Se on realismin korkein muoto silloin, kun vanha järjestys ei enää kykene kuvaamaan todellisuutta.

Todellinen epärealismi on väittää, että voimme jatkaa kuten ennen, kunhan säädämme vähän veroja, työaikaa, investointikannustimia ja julkisia menoja. Todellinen utopia on uskoa, että äärellisellä planeetalla voidaan ylläpitää ääretöntä pääomittamista. Todellinen haihattelu on kuvitella, että luonto, hoiva, ihmisen sisäinen kestävyys ja yhteiskunnallinen luottamus ovat loputtomasti venyviä taustaresursseja.

Ekologinen realismi on siksi poleeminen realismi. Se sanoo: juuri nyt mielikuvituksettomuus on vaarallisinta idealismia.

8. Kohti ekologista sivilisaatiota
Elämän ehtojen mielikuvitus ei ole vain kriittinen käsite. Se avaa myös ohjelmallisen suunnan.
Ensinnäkin tarvitaan siirtymä tuotannosta uusintamiseen. Yhteiskunnan peruskysymys ei ole, kuinka paljon tuotamme, vaan miten uusinnamme elämän ehdot: ihmiset, yhteisöt, infrastruktuurit, ekosysteemit, taidot, luottamuksen ja tulevaisuuden.

Toiseksi tarvitaan siirtymä kasvusta kehitykseen. Kasvu mittaa määrää. Kehitys kysyy muotoa, suuntaa ja laatua. Ekologisen sivilisaation tehtävä ei ole maksimoida läpivirtausta, vaan kehittää kykyjä planeetan rajojen sisällä.

Kolmanneksi tarvitaan siirtymä dominiumista custodumiin. Omistaminen ei voi enää tarkoittaa rajatonta käyttö-, tuotto- ja hävittämisvaltaa. Omistamisen on muututtava vastuuksi ylläpitää niitä sisäisiä ja ulkoisia ehtoja, joiden varassa jokin paikka, yhteisö, tuotantomuoto tai ekosysteemi voi säilyä elävänä.

Neljänneksi tarvitaan siirtymä pääomittamisesta yhteisölliseen uusintamiseen. Tulevaisuutta ei pidä ensisijaisesti muuttaa nykyisiksi tuotto-odotuksiksi. Tulevaisuutta on rakennettava yhteisesti: investointeina, hoivana, korjaamisena, oppimisena, infrastruktuureina, luonnon elpymisenä ja demokraattisina sitoumuksina.

Nämä neljä siirtymää eivät ole erillisiä. Ne ovat yhden ekologisen sivilisaation rakennuslinjoja. Niiden yhteinen perusta on elämän ehtojen mielikuvitus.

9. Mitä pitäisi kysyä nyt?
Jos nykyinen keskustelu halutaan siirtää ekologisen realismin tasolle, meidän on vaihdettava kysymykset.
Ei vain: miten pidennämme työaikaa?
Vaan: millainen työaika mahdollistaa oppimisen, hoivan, yhteisöllisyyden, demokraattisen osallistumisen ja ekologisesti järkevän arjen?

Ei vain: miten parannamme kilpailukykyä?
Vaan: mitä osaamista, tuotantoa ja instituutioita ekologinen sivilisaatio edellyttää?

Ei vain: miten houkuttelemme investointeja?
Vaan: millaiset investoinnit ovat ekologisesti hyväksyttäviä ja yhteiskunnallisesti uusintavia?

Ei vain: miten pienennämme julkista velkaa?
Vaan: millaisia velkoja olemme jo ottaneet luonnolta, tulevilta sukupolvilta, hoivatyöltä ja ihmisten sisäiseltä kestävyydeltä?

Ei vain: miten turvaamme kasvun?
Vaan: miten rakennamme kehityksen, joka ei perustu elämän ehtojen kuluttamiseen?

Ei vain: miten uudistamme politiikan?
Vaan: miten kytkemme sivistyksen, demokratian, tuotannon ja rahan uudelleen toisiinsa?

Nämä kysymykset ovat vaikeampia kuin vanhat. Mutta juuri siksi ne ovat välttämättömiä.
10. Lopuksi: mielikuvitus valtaan — mutta ei enää yksin Polikseen
Vuoden 1968 iskulause “mielikuvitus valtaan” oli aikansa kapinalause teknokratiaa, byrokratiaa ja porvarillista järjestystä vastaan. Se kantoi ajatusta siitä, että toinen elämä on mahdollinen, että arki voidaan järjestää toisin, että järjestelmän itsestäänselvyydet voidaan murtaa.

Nyt tuo lause on tulkittava uudelleen.
Mielikuvitus ei voi tulla valtaan vain Poliksessa. Sen on tultava sivistykseen, tuotantoon ja rahaan. Sen on tultava kouluun, yliopistoon, työpaikalle, metsään, pellolle, tehtaaseen, hoivakotiin, kaupunkiin, budjettiin, pankkiin ja investointipäätökseen. Sen on koskettava ihmisen sisäistä luontoa, subjektien välistä yhteiselämää, ulkoisen luonnon kanssa tapahtuvaa aineenvaihduntaa ja tulevaisuuteen sidottuja lupauksia.

Siksi ekologisen realismin aikakauden iskulause ei voi olla vain “poliittista mielikuvitusta”. Se on liian kapea. Se jättää liian paljon ennalleen. Se voi jopa muuttua vaarattomaksi puheeksi, jos se ei koske työtä, rahaa, sivistystä ja luonnon aineellisia ehtoja.

Tarvitaan laajempi vaatimus: Elämän ehtojen mielikuvitus – nyt.

Se tarkoittaa, että sivistys ei saa enää olla irti työstä. Se tarkoittaa, että politiikka ei saa enää olla irti tuotannosta. Se tarkoittaa, että raha ei saa enää olla irti tulevaisuuden ekologisista ehdoista. Se tarkoittaa, että työ ei saa enää olla irti merkityksestä. Se tarkoittaa, että demokratia ei saa enää olla irti luonnosta. Se tarkoittaa, että vapaus ei saa enää perustua ulkoistamiseen.

Tämä on poleeminen väite, mutta myös käytännöllinen vaatimus. Vanha järjestys ei kaadu siksi, että se olisi moraalisesti väärä, vaan siksi, että se on ekologisesti epärealistinen. Se ei enää kykene uusintamaan niitä ehtoja, joista se riippuu.

Siksi aikamme suurin mielikuvituksettomuus on jatkaa vanhojen välttämättömyyksien nimissä.
Ja aikamme suurin realismi on kuvitella toisin — ei mielivaltaisesti, ei utopistisesti, ei todellisuudesta paeten, vaan juuri elämän todellisten ehtojen sisällä.
Ei vain poliittista mielikuvitusta.

Ei vain talouspoliittista sopeutumista.
Ei vain vihreää kasvua.
Ei vain teknologista pelastusta.
Vaan sivistyksen, demokratian, tuotannon ja rahan uudelleenkytkentää ekologisen realismin ehdoilla.