Li Andersson kirjoittaa kolumnissaan juuri ilmestyneessä Talous&Yhteiskunta -lehdessä (2/2026) ärtyneesti, että
Vaikka ”poliittisten päätösten vaikutuksia on jo pitkään arvioitu taloustieteellisillä menetelmillä, jotka tarjoavat osittain myös politiikan perustelut ja oikeutuksen” niin ”tällä hallituskaudella on kuitenkin nähty, miten syvästi pieleen vaikutusten arviointi voi mennä. …. Näistä syistä talouspolitiikan teoreettiset perustelut sekä niille rakentuvat analyysimallit kaipaavat avoimempaa, kriittisempää ja perusteellisempaa julkista keskustelua.” (1).
Tästä olen täysin yhtä mieltä. Kysymys on todellakin siitä ”miten (talous, mvv) mallien sisältö rakennetaan kuvaamaan taloudellista todellisuutta” (1). Aloittakaamme kasvun ajatuksesta.
Kasvu?
Olemme tottuneet ajattelemaan, että taloudella menee hyvin silloin, kun se kasvaa. Jos bruttokansantuote nousee, puhumme edistyksestä. Jos tuotanto, kulutus, vienti ja investoinnit lisääntyvät, oletamme yhteiskunnan olevan oikealla tiellä. Tämä ajattelutapa on niin syvällä poliittisessa keskustelussa, että sitä pidetään usein itsestään selvänä.
Mutta ekologisen kriisin aikakaudella tämä itsestäänselvyys horjuu.
Yhteiskunta voi rikastua rahassa mitattuna ja samalla köyhtyä luonnon, yhteisöjen, terveyden, ajan ja tulevaisuuden mahdollisuuksien kannalta. Talous voi kasvaa samalla kun metsät köyhtyvät, maaperä heikkenee, ilmasto kuumenee, vesistöt kuormittuvat, hoiva kriisiytyy ja ihmiset uupuvat. Silloin on kysyttävä: mittaammeko me todella edistystä vai vain järjestelmän kykyä muuttaa elämän edellytyksiä rahaksi?
Tämä on nykyisen talousajattelun perusongelma. Kasvu mittaa määrää. Se ei kerro riittävästi laadusta. Se ei kerro, minkälaista työtä tehdään, mitä luonnolle tapahtuu, kuka kantaa hoivan, miten aika jakautuu, keiden toimintakyky vahvistuu ja millaisia tulevaisuuden edellytyksiä rakennamme tai tuhoamme.
Siksi tarvitsemme uuden kysymyksen: ei vain, kasvaako talous, vaan kehittyykö yhteiskunta tavalla, joka vahvistaa elämän ehtoja.
Tässä kohden saksan sana Entwicklung, muotokehitys on hyödyllinen. (Ent– kääntyminen vastakohdaksi, toiminnan ylittävä kontrasti, poistaminen; -wickeln ’kääriä jotakin kiertoliikkeessä, kietoa jonkin ympärille). Se tarkoittaa kehitystä, mutta ei pelkkänä määrällisenä kasvuna. Se viittaa avautumiseen, muotoutumiseen, kypsymiseen ja laadulliseen kehitykseen. Kasvu kysyy: kuinka paljon enemmän? Entwicklung, muotokehitys kysyy: millainen muoto on syntymässä?
Tämä ero on ratkaiseva. Hiilikaivos, sairaala, kirjasto, asetehdas, lähiruokaverkosto, hoivakoti, tekoälypalvelu ja kosteikon ennallistaminen voivat kaikki lisätä taloudellista toimintaa. Mutta ne eivät kehitä yhteiskuntaa samalla tavalla. Yksi voi lisätä rahavirtaa ja samalla tuhota tulevaisuuden edellytyksiä. Toinen voi näyttää taloudellisesti vaatimattomalta mutta vahvistaa paikallista toimintakykyä, terveyttä, luottamusta ja ekologista kestävyyttä.
Siksi meidän on erotettava kasvu kehityksestä.
BKT mittaa menneen maailman taloutta
Diane Coyle on kirjassaan The Measure of Progress: Counting What Really Matters (2) esittänyt tärkeän huomion: nykyinen talouden mittausjärjestelmä on rakennettu pitkälti 1900-luvun puolivälin teollisen talouden tarpeisiin. Se sopi aikaan, jolloin keskeistä oli mitata tuotantoa, fyysistä pääomaa, tavaroita, teollista kapasiteettia ja kokonaiskysyntää.
Mutta tämän päivän talous on toisenlainen. Se on palveluvaltainen, digitaalinen, ”aineeton” (mutta ei energiaton!), datasta riippuvainen, globaaleihin arvoketjuihin kietoutunut ja ekologisesti rajoittunut. Yhä suurempi osa arvosta syntyy ohjelmistoista, osaamisesta, verkostoista, huomiosta, luottamuksesta, hoivasta, ylläpidosta ja ajasta. Samalla talouden todelliset kustannukset näkyvät ilmastossa, luonnon monimuotoisuudessa, terveydenhuollossa, uupumuksessa ja tulevien sukupolvien kaventuvissa mahdollisuuksissa.
Jos mittarimme eivät näe näitä asioita, ne eivät voi myöskään ohjata politiikkaa oikein.
Coyle ei ehdota, että BKT korvattaisiin yhdellä uudella taikanumerolla. Se on hänen ajattelussaan tärkeää. Yksi uusi indeksi voisi helposti toistaa saman ongelman: se tiivistäisi liian erilaiset asiat yhteen lukuun ja peittäisi alleen vaikeat arvovalinnat.
Sen sijaan Coyle ehdottaa siirtymää kohti laajempaa varallisuuden ja ajan mittaamista. Taloutta pitäisi tarkastella myös taseena: mitä tapahtuu luonnon, ihmisten osaamisen, terveyden, sosiaalisen luottamuksen, instituutioiden ja ”aineettoman pääoman” kaltaisille varannoille? Samalla pitäisi katsoa tarkemmin aikaa. Jokaisella meistä on vuorokaudessa 24 tuntia. Talous käyttää, säästää, kuluttaa ja järjestää tätä aikaa. Kuka tekee palkkatyötä? Kuka tekee palkatonta hoivaa? Kuka joutuu odottamaan, kiirehtimään, palautumaan, oppimaan tai joustamaan?
Tämä on tärkeä avaus. Se osoittaa, että mittaamisen kriisi ei ole vain ekologisen kritiikin väite. Myös taloustilastoinnin sisältä nähdään, että vanha kehikko ei enää riitä.
Mutta ekologisen realismin näkökulmasta on mentävä vielä pidemmälle.
Edistys on elämän ehtojen uusintamista
Laajempi varallisuusmittaus ja ajankäytön tilinpito ovat tarpeellisia, mutta ne eivät yksin riitä. On kysyttävä vielä perustavampi kysymys: pysyykö yhteiskunnan toiminta elämän ehtojen puitteissa?
Ekologinen kriisi osoittaa, että talous ei ole luonnosta erillinen koneisto. Se on tapa järjestää ihmisen aineenvaihdunta luonnon kanssa. Se käyttää energiaa, materiaaleja, maata, vettä, ilmaa, eliöitä, ihmistyötä, osaamista, hoivaa ja luottamusta. Talous ei siis vain tuota tavaroita ja palveluja. Se joko uusintaa tai kuluttaa niitä ehtoja, joiden varassa elämä jatkuu.
Tästä syystä edistys on määriteltävä uudelleen. Edistystä ei ole mikä tahansa lisäys tuotannossa. Edistystä on se, että yhteiskunta kehittää kykyään ylläpitää, korjata ja rikastaa elämän ehtoja.
Tämä koskee sekä ulkoista että sisäistä luontoa.
Ulkoisella luonnolla tarkoitetaan ekosysteemejä, ilmastoa, maaperää, vesiä, metsiä, biodiversiteettiä, energiaa ja materiaaleja. Sisäisellä luonnolla tarkoitetaan ihmisen ruumista, mieltä, tarpeita, kykyjä, aisteja, aikaa, hoivaa, oppimista, mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintakykyä.
Hyvä talous ei voi tuhota kumpaakaan. Se ei voi rakentua luonnon ylikulutukselle eikä ihmisten uuvuttamiselle. Se ei voi olla ekologisesti tuhoisa eikä sosiaalisesti kuluttava. Sen täytyy olla tapa järjestää yhteinen elämä niin, että sekä ulkoinen että sisäinen luonto voivat toinen toistaa tukien ja kehittäen uusiutua.
Tätä voidaan kutsua ekologiseksi kehitykseksi — tai vahvemmin: ekologiseksi muotokehitykseksi, Entwicklung.
Miten tällaista muotokehitystä voisi mitata?
Jos kasvun tilalle asetetaan kehitys, syntyy heti vaikea kysymys: miten kehitystä mitataan?
Ei riitä, että sanomme BKT:n olevan puutteellinen. Tarvitsemme uuden mittauskehikon, joka kertoo, ovatko yhteiskunnan kyvyt todella kehittymässä oikeaan suuntaan.
Yksi mahdollinen lähtökohta on talouden kompleksisuuden tutkimus. Sen perusajatus on, että talouden kehitystä ei mitata vain tuotannon määrällä vaan sillä, mitä talous osaa tehdä. Monimutkaisempi talous sisältää enemmän osaamista, teknisiä kykyjä, organisatorista taitoa ja mahdollisuuksia siirtyä uusiin tuotannon muotoihin.
Tämä on tärkeä askel pois pelkästä määrällisestä kasvusta. Mutta se ei vielä riitä. Talous voi olla hyvin monimutkainen ja silti ekologisesti tuhoisa. Se voi osata valmistaa hävittäjiä, fossiilista infrastruktuuria, valvontateknologiaa ja kertakäyttökulutusta. Pelkkä kompleksisuus ei kerro, onko kehitys hyväksi elämän ehdoille.
Siksi tarvitaan ekologisen kehityksen kompleksisuutta.
Sitä voisi arvioida ainakin kuuden kysymyksen kautta.
Ensimmäinen kysymys on: mitä talous osaa tehdä? Tämä koskee tuotannollisia, tieteellisiä, teknisiä, ammatillisia ja organisatorisia kykyjä.
Toinen kysymys on: mihin suuntaan nämä kyvyt kehittyvät? Suuntautuvatko ne ekologiseen siirtymään, korjaamiseen, uusiutuvaan energiaan, kiertotalouteen, hoivaan, ylläpitoon ja ennallistamiseen — vai yhä suurempaan kulutukseen ja kontrolliin?
Kolmas kysymys on: pysyykö talouden aineenvaihdunta elämän ehtojen rajoissa? Tämä tarkoittaa päästöjä, materiaalivirtoja, energiankäyttöä, vedenkäyttöä, maankäyttöä ja biodiversiteettivaikutuksia.
Neljäs kysymys on: uusintaako talous ihmisiä ja yhteisöjä? Onko ihmisillä terveyttä, aikaa, hoivaa, koulutusta, asuntoja, ruokaturvaa, merkityksellistä työtä ja mahdollisuus osallistua yhteiseen elämään?
Viides kysymys on: voidaanko kehityksen suuntaa ohjata demokraattisesti? Ymmärtävätkö kansalaiset, mitä tapahtuu? Onko heillä mahdollisuus vaikuttaa investointeihin, maankäyttöön, energiaan, infrastruktuuriin ja työhön?
Kuudes kysymys on: kestääkö järjestelmä häiriöitä? Onko se korjattava, sopeutuva ja paikallisesti toimintakykyinen, vai riippuuko se hauraista toimitusketjuista, kriittisistä materiaaleista ja järjestelmistä, joita kukaan ei enää osaa ylläpitää?
Näiden kysymysten kautta kehitys ei tarkoita enää vain sitä, että talous kasvaa. Se tarkoittaa, että yhteiskunnan kyvyt muuttuvat elämää ylläpitävään suuntaan.
Tarvitsemme myös aikabudjetin
Coylen ajatus ajankäytön mittaamisesta on tässä erityisen tärkeä. Ekologinen siirtymä ei ole vain rahan, energian ja materiaalien uudelleen kohdentamista. Se on myös ajan uudelleen järjestämistä.
Jos yhteiskunta päättää olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, tämä ei ole vain tekninen päästötavoite. Se on aikabudjetti. Se sanoo, missä ajassa yhteiskunnan on muutettava energiajärjestelmänsä, liikenteensä, rakentamisensa, teollisuutensa, kulutuksensa ja työnsä muodot. Tällöin nykyisyyttä ei enää voi rytmittää pelkästään pääoman tuottovaatimus. Sitä rytmittää yhteisesti tunnistettu ekologinen välttämättömyys.
Siksi talouspolitiikka tarvitsee vähintään neljä tilinpitoa.
Ensinnäkin tarvitaan rahallinen tilinpito: tulot, menot, investoinnit, velka ja hinnat.
Toiseksi tarvitaan energia- ja materiaalitilinpito: paljonko energiaa ja aineita käytämme, mistä ne tulevat ja mihin ne päätyvät.
Kolmanneksi tarvitaan ekologinen tilinpito: mitä tapahtuu ilmastolle, luonnon monimuotoisuudelle, maaperälle, vesille ja ekosysteemien kantokyvylle.
Neljänneksi tarvitaan ajan ja uusintamisen tilinpito: miten työ, hoiva, oppiminen, vapaa aika, kansalaistoiminta, lepo ja palautuminen jakautuvat.
Ilman tätä neljättä tilinpitoa emme näe, kuka todella kantaa yhteiskunnan uusintamisen taakan. Emme näe, milloin ihmiset uupuvat. Emme näe, milloin hoiva romahtaa. Emme näe, milloin kiireestä tulee järjestelmän piilotettu kustannus.
Kasvun jälkeen ei tule pysähdys vaan parempi kehitys
Kasvukritiikki ymmärretään usein väärin. Se tulkitaan helposti vaatimukseksi pysäyttää kaikki kehitys tai palata menneisyyteen. Tästä ei ole kyse.
Ekologisen realismin näkökulmasta kysymys ei ole siitä, pitääkö kaiken vähentyä. Kysymys on siitä, minkä pitää kasvaa, minkä pitää supistua ja minkä pitää muuttua kokonaan.
Hoivan, koulutuksen, korjaamisen, ennallistamisen, joukkoliikenteen, uusiutuvan energian, paikallisen ruokaturvan, kansalaisten osallistumisen ja merkityksellisen työn on monin paikoin vahvistuttava. Fossiilisen energian, luonnon ylikulutuksen, turhan materiaalivirran, kertakäyttökulttuurin, asevarustelun ja ihmisten uuvuttamisen on supistuttava.
Siksi “kasvun vastakohta” ei ole taantuma. Parempi vastakohta on laadullinen muotokehitys, Entwiclung.
Talous voi olla pienempi joissakin materiaalisissa virroissa ja samalla rikkaampi kyvyissä, ajassa, luottamuksessa, terveydessä, korjauskyvyssä ja ekologisessa turvallisuudessa. Se voi olla vähemmän tuhlaava ja silti inhimillisesti parempi. Se voi olla hitaampi pääomalle mutta kestävämpi elämälle.
Tätä on siirtymä kasvusta muotokehitykseen.
Edistys
Meidän on päivitettävä käsityksemme edistyksestä. Teollisen kasvun aikakaudella oli ymmärrettävää mitata kehitystä tuotannon määrällä. Mutta ekologisen kriisin, digitaalisen talouden, hoivakriisin ja ajankäytön kriisin aikakaudella se ei enää riitä.
Tarvitsemme mittareita, jotka kertovat, mitä yhteiskunta todella osaa tehdä, mihin sen kyvyt suuntautuvat, pysyykö se luonnon rajoissa, uusiutuuko ihmisten ja yhteisöjen toimintakyky, voidaanko suuntaa ohjata demokraattisesti ja kestääkö järjestelmä tulevat häiriöt.
Edistys ei ole sitä, että muutamme yhä enemmän maailmaa markkina-arvoksi. Edistys on sitä, että opimme järjestämään talouden elämän ehtojen mukaisesti.
Siksi tulevaisuuden peruskysymys ei ole enää vain: Kasvaako talous?
Vaan:
Kehittyykö yhteiskunta niin, että elämä voi jatkua, uusiutua ja rikastua?
Tämä on ekologisen sivilisaation mitta.
Ketä kiinnostaa tämä teema laajemmin, niin täältä löytyy pitempi englanninkielinen artikkeli aiheesta (3) (Draft 14.06.2026 versio) (3)
Viitteet
(1) Andersson, Li. 2026. Maailma ei mahdu yhteen malliin. TALOUS & YHTEISKUNTA 02/2026 (ss 60-61).
https://labore.fi/nakoislehdet/
(2) Coyle, Diane 2025. The Measure of Progress: Counting What Really Matters. Kindle Edition.
(3) Volanen, Matti Vesa. 2026. From Growth to Entwicklung An Outline of Political Economy for Ecological Civilization. https://www.vasemmistonyt.fi/wp-content/uploads/2026/06/fromGrowthtoEntwicklung14062026.pdf