Saatteeksi: Paul Guillibertin Elollisten riisto -kirjan suomennoksen julkkarit ja keskustelutilaisuus oli eilen 25.06.2026 Hietsun paviljongissa. Keskustelussa mukana olivat Jussi Vähämäki (kirjan kääntäjä), Tero Toivanen, Venla Okkonen, Katri Jurvakainen (vetäjä). Erinomainen tilaisuus. Onnittelut myös 70 -vuotiaalle Jussi Vähämäelle! Laitan alle joitakin ensiajatuksia keskustelusta.
Työ ja elolliset
Paul Guillibertin juuri suomeksi ilmestynyt kirja ELOLLISTEN RIISTO (Exploiter les vivants: Une écologie politique du travail) (1) tekee tärkeän siirron ekologisessa keskustelussa: se palauttaa työn kriisin ytimeen. Liian usein ekologinen politiikka on rakennettu joko kuluttajien valintojen tai teknisten ratkaisujen varaan. Yksilöiden tulisi ostaa paremmin, kierrättää enemmän ja vähentää kulutustaan. Toisaalta meille luvataan, että uusi teknologia, puhdas energia, kiertotalous ja tehokkaammat innovaatiot ratkaisevat kriisin.
Guillibertin kysymys on toinen: kuka tekee ekologisesti tuhoavan tuotannon työn? Miten ihmiset, eläimet, kasvit, maaperä, fossiilinen energia, kotitaloudet, kolonisoidut alueet ja ekosysteemit pannaan palvelemaan pääoman arvonlisäystä?
Tämä on hänen suuri ansionsa. Ekologista kriisiä ei pidä tarkastella vain luonnon tuhoutumisena, vaan työn ja elävien hyväksikäytön järjestelmänä. Kapitalismi ei ainoastaan käytä luontoa resurssina. Se panee elävät työhön ja köyhdyttää niiden uusintumisehdot. Pääoma ottaa enemmän kuin se palauttaa.
Guillibert laajentaa näin perinteistä marxilaista työn analyysia. Kapitalismi ei riistä vain palkkatyöläistä tehtaassa, toimistossa tai alustataloudessa. Se tarvitsee myös kotitalouksien palkatonta hoivatyötä, eläinten tuotannollistettua ruumiillisuutta, maaperän hedelmällisyyttä, metsien kasvua, vesistöjen sietokykyä, fossiilisen energian historiallisia varantoja ja kokonaisia ekologisia prosesseja. Suuri osa tästä työstä tai työnkaltaisesta panoksesta tehdään näkymättömäksi, halvaksi tai ilmaiseksi.
Tekevätkö lehmätkin työtä?
Käsite “elävien työhön paneminen” on tässä suhteessa osuva. Teollinen eläintuotanto on tästä selvä esimerkki. Lehmä, sika tai kana ei ole vain luonnollinen olento, jonka tuotteita ihminen käyttää. Kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä eläimen lisääntyminen, ravinto, liikkuminen, ruumis, hormonitoiminta, poikaset ja lajityypilliset suhteet järjestetään tuotannon ehdoilla. Sama koskee kasveja ja maaperää: monokulttuurit, siemenpatentit, lannoitteet, geenimuuntelu, kastelujärjestelmät ja logistiikka eivät vain “käytä” luontoa, vaan muokkaavat elävän prosesseja sisältä käsin.
Guillibertin tärkeä oivallus on siis tämä: ekologinen kriisi ei ole tuotannon ulkopuolinen sivuvaikutus. Se on kapitalistisen työn järjestämisen sisäinen seuraus. Siksi ekologista politiikkaa ei voi rakentaa vain kulutusvalintojen eikä teknisten korjausten varaan. Sen täytyy koskea työn järjestystä, tuotannon tarkoitusta, työnjakoa, omistusta, työaikaa ja sitä, mitä yhteiskunta ylipäätään pitää tarpeellisena työnä.
Tässä Guillibert on vahvoilla. Hän näyttää, miksi ekologisen liikkeen ja työväenliikkeen vastakkainasettelu on harhaanjohtava. Työntekijät eivät ole vain ekologisen muutoksen esteitä tai fossiilisen tuotannon puolustajia. He ovat myös niitä, joiden työn kautta ekologisesti tuhoisa tuotantokoneisto toimii. Siksi heillä on myös strateginen asema sen pysäyttämisessä ja muuttamisessa. Lakko, työajan lyhentäminen, yhteiset resurssit, degrowth ja sosioekologinen suunnittelu ovat Guillibertille keinoja murtaa pääoman komento elävien yli.
Työn politisointi
Mutta juuri tässä tulee esiin hänen ajattelunsa raja. Työn politisointi ei voi tarkoittaa vain sen osoittamista, mitä työ ei saa olla. Ei riitä sanoa, että työ ei saa olla pääoman komentamaa, ekologisesti tuhoisaa, eläviä köyhdyttävää tai ruumiita uuvuttavaa. Tämä kritiikki on välttämätön, mutta se ei vielä kerro, mitä työn pitäisi olla. (2)
Jos työ todella halutaan politisoida, on vastattava positiivisesti: millainen työ uusintaa elämän ehtoja? Millainen työ on vapautettua? Millainen työ ei vain tuota tavaroita, palveluita tai voittoa, vaan pitää yllä sisäisen ja ulkoisen luonnon suhdetta?
Ekologisen realismin oloissa työn perusmääritelmän pitäisi muuttua. Työ ei voi olla ensisijaisesti palkkatuloa, tavarantuotantoa tai tuotantovoimien kehittämistä. Työ on ymmärrettävä sisäisen ja ulkoisen luonnon suhteen tietoiseksi, taitavaksi ja yhteisöllisesti tilivelvolliseksi uusintamiseksi.
Sisäinen luonto tarkoittaa ihmisen ruumista, mieltä, tarpeita, kykyjä, aisteja, aikaa, mielikuvitusta, hoivaa ja sivistystä. Ulkoinen luonto tarkoittaa maaperää, energiaa, ainevirtoja, vettä, ilmaa, eläimiä, kasveja, ekosysteemejä, ilmastoa ja luonnon palautumisaikoja. Työ on vapautettua vasta silloin, kun se ei kuluta näiden kahden välistä suhdetta loppuun, vaan kykenee uusintamaan sitä.
Tämä merkitsee, että työn sisälle on palautettava neljä peruskysymystä: tosi, hyvä, kaunis ja reilu.
Toden kysymys kuuluu: miten asiat todella ovat? Mitä tiedämme työn energia- ja materiaalivirroista, päästöistä, luonnon kuormituksesta, ihmisten terveydestä ja ekologisista rajoista?
Hyvän kysymys kuuluu: miksi tätä tehdään? Mitä yhteistä hyvää työ palvelee? Onko kyse todellisesta tarpeesta vai vain pääomittamisen, kilpailun, statuksen tai keinotekoisen kulutuksen ylläpitämisestä?
Kauniin kysymys kuuluu: miten hyvä toteutetaan taitavasti, mittakaavaisesti ja elämänmuotoa rikastavasti? Kauneus ei tässä tarkoita koristelua, vaan työn muodon, aineen, paikan, rytmin ja tarkoituksen yhteensopivuutta.
Reiluuden kysymys kuuluu: miten hyödyt, haitat, vastuut ja ylijäämä jaetaan? Kenen aika, ruumis, maa, vesi tai tulevaisuus kuluu? Miten mahdollinen luontohaitta estetään, korjataan tai kompensoidaan? Mihin ylijäämä käytetään: yksityiseen pääomittamiseen vai yhteisten kyvykkyyksien ja ekologisen palautumisen vahvistamiseen?
Näin työstä tulee sivistyksen paikka. Jokaisen työn ei tarvitse olla akateemista, taiteellista tai näkyvästi luovaa, mutta jokaisen työn pitäisi sisältää mahdollisuus ymmärtää, arvioida ja muuttaa sitä, mitä tehdään. Työ on sivistävää, kun tekijä ei ole vain komennettu suorittaja, vaan osallistuu kysymyksiin: mitä tuotetaan, miksi, miten, missä, milloin, miten käytetään ja miten seuraukset kannetaan.
Tähän tarvitaan myös institutionaalinen väline. Jos pääomittaminen tarkoittaa sitä, että hanke hyväksytään tulevien rahavirtojen perusteella, ekologinen demokratia ei voi hyväksyä tätä yksinään. Jokaisen merkittävän työn, investoinnin ja tuotantoprosessin on läpäistävä nelinkertainen kirjanpito: raha, energia, materiaalit ja aika.
Rahabudjetti kysyy, onko hanke taloudellisesti mahdollinen ilman, että riskit siirretään muille. Energiabudjetti kysyy, millä energialla hanke toteutetaan ja onko se yhteensopiva ekologisten rajojen kanssa. Materiaalibudjetti kysyy, mitä aineita, maata, vettä, mineraaleja ja biomassoja hanke käyttää. Aikabudjetti kysyy, miten hanke vaikuttaa ihmisten aikaan, hoivaan, oppimiseen, yhteisöllisyyteen ja luonnon palautumisaikoihin.
Guillibertin suuri ansio on, että hän palauttaa työn ekologisen kriisin keskelle. Hänen puutteensa on, ettei hän vielä riittävästi sano, mitä vapautetun työn positiivinen muoto olisi. Hänen vastauksensa painottuu lakkoon, yhteisiin, degrowthiin ja työväen sekä ekologisten liikkeiden liittoumaan. Ne ovat välttämättömiä, mutta eivät riittäviä.
Siksi työn politisoimisen ja ympäristöliikkeiden tulisi nyt keskittää voimansa kolmeen asiaan.
Ensinnäkin on murrettava kuluttajamoraalin ja teknoratkaisujen ylivalta. Ekologinen kriisi on tuotannon, työn ja pääomittamisen kriisi.
Toiseksi on rakennettava uusi liitto työntekijöiden, ympäristöliikkeiden, hoivatyön, maatalouden, paikallisyhteisöjen ja tulevien sukupolvien puolustajien välille. Tämä liitto ei voi perustua vain siihen, mitä vastustetaan, vaan siihen, millaista työtä ja elämää halutaan rakentaa.
Kolmanneksi on vietävä työn sisälle kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reilusta. Jokaisen merkittävän työn ja investoinnin on vastattava: mitä tehdään, miksi tehdään, miten tehdään, missä ja milloin tehdään, miten luontohaitta estetään tai korjataan ja miten ylijäämä käytetään yhteisesti.
Tämä voisi olla seuraava askel Guillibertin työanalyysistä eteenpäin: ei vain elävien työhön panemisen kritiikki, vaan työn vapauttaminen elämän ehtojen yhteisölliseksi uusintamiseksi.
Oma aikamme
Työn vapauttamiseen liittyy myös Marxin tärkeä ajatus omasta ajasta. Vapaus ei Marxilla merkitse vain palkkatyöstä irrotettua vapaa-aikaa, vaan aikaa, jossa ihminen voi kehittää kykyjään, suhteitaan ja yhteistä maailmaamme. Marxille kysymys omasta ajasta oli kysymys sivilisaatiosta ja sen perusteista. Ekologisen realismin oloissa oma aika ei voi olla yksityinen kulutussaareke. Oma aikamme on yhteisöllisesti tuotettua aikaa: aikaa, jonka olemassaolo riippuu siitä, miten yhteiskunta järjestää työn, hoivan, energian, materiaalit, teknologian ja luonnon palautumisajat.
Tässä mielessä sisäisen ja ulkoisen luonnon kehitys — Entwicklung — ovat keskinäisessä riippuvuudessa. Ihmisen sisäinen luonto, hänen kykynsä, aistinsa, mielikuvituksensa, tietonsa ja yhteisöllisyytensä voivat kehittyä vain, jos ulkoisen luonnon ehdot eivät romahda. Vastaavasti ulkoisen luonnon kanssa voidaan elää viisaammin vain, jos ihmisten sisäinen luonto — ymmärrys, harkinta, taito, vastuu ja yhteistoiminta — kehittyy.
Siksi yhteisöllinen uusintaminen (commoning reproduction) on oman ajan uudelleenmäärittelyä. Se ei tarkoita vain sitä, että tuotamme vähemmän haittaa. Se tarkoittaa, että tuotamme yhdessä aikaa itsemme ja yhteisömme kehittämiseen toistemme kautta ja välityksellä. Tämä ajatus liittyy Jean-Paul Sartren universaalisen singulariteetin ideaan: jokainen yksilö on ainutkertainen tapa, jossa luonnon, historian, työn, kielen ja yhteisön yleiset ehdot sisäistyvät ja ulkoistuvat uudelleen. Kysymys on – ei enemmästä eikä vähemmästä – kuin ekologisen sivilisaation rakentamisesta (3)
Viitteet
(1) Guillibert, Paul. 2023. Exploiter les vivants: Une écologie politique du travail. Edition Amterdam. (Elollisten riisto Työn poliittinen ekologia, suom. Jussi Vähämäki, 2026. Tutkijaliitto).
(2) Herätin tämän kysymyksen jo vuonna 2006, ks. esim.
Volanen, Matti Vesa 2006. Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopisto
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4557-2
(3) Volanen, Matti Vesa. 2026. Ecological Civilization – Our Only Chance Towards Ecological Realism, Communal Reproduction and Democratic Transition. BoD – Books on Demand (suomenkielinen versio ilmestyy alkusyksystä).
https://kirjakauppa.bod.fi/ecological-civilization-our-only-chance-matti-vesa-volanen-9789528075080