Ilmastokriisi – vihollinen, uhka vai toivon perusta?

Yllättävä vastaus

Kun YLE:n A-Studion toimittaja kysyi (09.07.2026) presidentti Niinistöltä:

”Jos tavoite on oikeasti saada rauhaa Eurooppaan … niin mikä on sen kannalta kaikesta oleellisinta?

… niin keskellä eurooppalaisen NATOn rakentamiskeskustelua presidentti Niinistö vastasi:

… ”olen kyllä aika lailla huolissani siitä, että koko ihmiskunnan yhteinen vihollinen, joka on ilmastonmuutos, on jäänyt vähän syrjään … tässä keskustelussa, mutta entäpä jos yhä useampi kansakunta havaitsee, että hetkinen siinä meillä on yhteinen uhka. Se saattaisi yhdistää ja järjestämään ne keskinäiset tappelut sitten myöhemmin.” (1, kurs. mvv)

Jos ilmastokriisi on meidän vihollisemme ja ihmiskunnan tulisi aloittaa sota sen aiheuttajaa vastaan, se tarkoittaisi sodan julistusta meitä itseämme vastaan. Se saattaisi ratkaista ilmastokriisin, mutta tuhota ihmiskunnan.

Jos ilmastokriisi on yhteinen uhkamme ja tunnustamme, että me aiheutamme tuon uhan itse itsellemme, tarvitsemme mitä moninaisinta ymmärrystä, jopa viisautta siinä, mitä pitäisi tehdä, jopa niin että tuosta yhteisestä uhasta – ekologisesta hätätilasta – kasvaa yhteinen toivomme. Mitä tarkoitan?

Ekologinen realismi
Moderni maailma ei kärsi tiedon puutteesta. Meillä on enemmän tieteellistä tietoa, teknologista voimaa, taloudellista tuotantoa ja hallinnollista osaamista kuin millään aikaisemmalla sukupolvella.

Silti elämän ehdot horjuvat. Ilmasto lämpenee, luonnon monimuotoisuus köyhtyy, taloudellinen eriarvoisuus kasvaa niin kansankuntien välillä kuin niiden sisälläkin, lisäksi liberaalidemokratian kyky ohjata yhteistä tulevaisuuttamme rapistuu kaiken aikaa.

Ongelma ei siis ole vain siinä, ettemme tietäisi tarpeeksi. Ongelma on siinä, ettemme enää osaa suunnistaa, määrittää omaa tulevaisuuttamme.

Tarvitsemme viisautta.

Mutta viisaus ei voi enää tarkoittaa vain yksilön hyvää harkintaa, henkistä kypsyyttä tai jonkin yhden kulttuurin perittyä opetusta. Planetaarisella aikakaudella viisaus on määriteltävä planetaarisesti.

Ekologinen realismi lähtee yksinkertaisesta tosiasiasta: kaikki ihmisen toiminta on riippuvaista elämän ehdoista. Talous, teknologia, politiikka ja kulttuuri eivät leiju luonnon yläpuolella. Ne ovat osa elämän tekstuuria: energiaa, aineenvaihduntaa, työtä, kieltä, yhteisöä ja merkitystä.

Siksi viisaus ei ole pelkkää tietoa. Se on kykyä sovittaa yhteen neljä kysymystä.

Miten asiat ovat?
Mikä on hyvää?
Miten hyvä voidaan toteuttaa kauniisti ja kestävästi?
Miten hyödyt, rasitukset ja vastuut jaetaan reilusti?

Näitä vastaavat neljä perusulottuvuutta: tosi, hyvä, kaunis ja reilu.

Viisas yhteiskunta ei erota niitä toisistaan. Se ei anna tieteen, talouden, teknologian, politiikan tai markkinoiden toimia yksin omalla logiikallaan. Se kysyy, miten ne yhdessä ylläpitävät elämän edellytyksiä.

Tässä mielessä viisaus on elämän uusintamisen ohjausperiaate.

Ihmiskunnan suuret viisausperinteet ovat eri tavoin etsineet tätä samaa kokonaisuutta. Kreikkalainen sophia kysyi totuuden ja hyvän elämän yhteyttä. Heprealainen hokmah yhdisti luomisen, käsityötaidon ja vastuun. Islamilainen hikmah korosti mittaa, järjestystä ja oikeaa arvostelmaa. Intialainen prajñā näki viisauden oivalluksena keskinäisriippuvuudesta ja myötätunnosta. Kiinalaiset perinteet etsivät sopusointua suhteissa, tavoissa ja luonnon kulussa. Ubuntu muistuttaa, että ihminen tulee ihmiseksi toisten kautta. Alkuperäiskansojen perinteet opettavat, ettei maa ole pelkkä resurssi vaan suhde, vastuu ja perintö tuleville sukupolville.

Ekologinen realismi ei korvaa näitä perinteitä. Se antaa niille yhteisen planetaarisen horisontin.

Kaikki kulttuurit elävät nyt yhdellä, samalla kotimaapalollamme. Kaikki hengittävät samaa ilmakehää. Kaikki ovat riippuvaisia samoista vesistä, maaperistä, metsistä, meristä, eliölajeista ja tulevista sukupolvista.

Siksi viisaus ei voi enää olla yhden sivilisaation omaisuutta. Se ei myöskään voi jäädä pelkäksi kulttuurien vertailuksi.

Viisaus on ihmiskunnan yhteinen kyky pitää elämän ehdot kunnossa.

Se vaatii sekä juuria että siipiä. Juuret merkitsevät hoivaa, paikkaa, ruumista, maata, aineellista jatkuvuutta ja käytännöllistä taitoa. Siivet merkitsevät kieltä, mielikuvitusta, suuntaa, lakia, vapautta ja tulevaisuuden avaamista.

Vanha sanonta sanoo: äiti antaa lapselle juuret, isä siivet. Ekologisen realismin kannalta tämä ei ole biologinen työnjako, vaan sivilisaation metafora. Yhteiskunta tarvitsee sekä maan että taivaan: kyvyn pysyä kiinni elämän ehdoissa ja kyvyn kuvitella niille parempi tulevaisuus.

Viisaus syntyy, kun juuret ja siivet kasvavat yhteen.

Siksi ekologinen sivilisaatio ei ole uusi talousmalli, tekninen vihreä siirtymä tai poliittinen ohjelma. Se on yritys rakentaa yhteiskunta, joka osaa suunnistaa elämän ehdoissa.

Viisaus ekologisen realismin jälkeen tarkoittaa tätä: ihmiskunnan yhteistä kykyä sovittaa tosi, hyvä, kaunis ja reilu niin, että elämän tekstuuri säilyy, vahvistuu ja välittyy tuleville sukupolville.

Emme tarvitse vain lisää tietoa. Tarvitsemme viisautta: kykyä sovittaa yhteen tosi, hyvä, kaunis ja reilu elämän ehtojen puitteissa, Viisaus on juurten ja siipien yhteistyötä.

Ne toiset …
Niinistö näyttää ajattelevan kuten porvaristossa on perinteellisesti ollut tapana: aitoa yhteisöllisyyttä ei synny ilman vihollista tai ulkoista uhkaa. Määrittelemme siis itsemme toisten kieltämisen kautta – ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

Nyt kuitenkaan niitä ”toisia” ihmisiä ei enää ole. On vain me, me ihmiset kutoutuneena kiinni kotimaapallomme ohuttakin ohuempaan elämän tekstuuriin.

Meitä ei yhdistä yhteinen vihollinen eikä myöskään lupaus rajattomasta tulevaisuudesta. Meitä yhdistää yhteinen tehtävä: elämän ehtojen säilyttäminen, ylläpitäminen ja kehittäminen niin, että myös tulevilla sukupolvilla on maailma, jossa ne voivat aloittaa oman historiansa. Ekologinen realismi määrittää siis konkreettisen protopian, toivon elämän jatkamisesta kotimaapallomme.

Niinistön hento toivo ….
Toimittaja ei ollut oikein uskoa korviaan kuultuaan yllä olevan Niinistön vastauksen ja kysyi heti perään:

”Uskotko todella, että jos maailman järjestyisi taistelussa ilmastokriisiä vastaan niin sen voisi tuoda rauhaa?

Niinistö luo toivoa:

… ”ainakin siksi aikaa ja niin kun sanoin, vanha sanontahan kuuluu, että yhteinen vihollinen yhdistää myös”.

Palauttakaamme mieliimme J. V. Snellmanin ajatus vuodelta 1863: ”Mikään valtio ole koskaan käynyt sotaa muun kuin omien etujensa tähden. … Jokainen kansakunta katsoo valtiollisissa asioissa omaa parastaan ja omaa tulevaisuuttaan ja tekee siinä oikein; mutta sen pyrinnöt menestyvät sikäli kuin omat edut yhtyvät ihmiskunnan etuihin.”

Ihmiskunnan etu olisi tässä ja nyt ”järjestää ne keskinäiset tappelut sitten myöhemmin” ja rakentaa yhteinen konkreettinen protopia, toivo elämän jatkumisesta kotimaapalollamme (2).

Viite