Saatteeksi: Suomessa on viime päivin pidetty kolme turvallisuuspoliittista seminaaria: Pohjanranta-keskustelut Keminmaalla ja Kotkaniemi foorumi Luumäellä ja Päämajasymposium Mikkelissä.
Pohjanranta keskustelujen isäntä Paavo Väyrynen rakensi ketjua Snellman- Stålberg-Kekkonen korostaen pohjoismaista yhteistyötä ja EU:n moninkeskisyyden tarvetta. Mukana oli myös Markku Kangaspuron erinomainen alustus. Löytyy Polaris-tv:n sivuilta. (1)
Kotkaniemi keskustelut P. E. Svinhufvudin kotimuseon puutarhassa keskittyivät puolestaan turvallisuuspoliittisiin uhkiin ja niiden aiheuttamaan pelkoon ja siten asevaraisiin vastapelotteisiin muutaman vuoden aikaikkunassa. Löytyy Yle-Areenasta (2)
Päämajasymposiumin keskustelut olivat eurooppakeskeisiä ja kansallista yksimielisyyttä korostavia. Matti Vanhanen piti Mannerheim luennon. Politiikkojen paneelissa oli mukana VAS vpj. Laura Meriluoto. Löytyy Yle-Areenasta. (3)
Pohjanranta keskusteluja leimasi hämmennys maailman menosta, Kotkanniemi keskusteluja puolestaan usko asevaraiseen pelotepolitiikkaan ja Päämaja keskusteluja huoli EU:n ja Euroopan ja sitä myöten Suomen kohtalosta talouden, tekniikan ja turvallisuuden jäsentyessä uudelleen maailmassa Etelän astuessa politiikan tekemisen keskiöön.
Kokonaisuudesta tietysti puuttuu pitämättä jäänyt (?) Raoul Palmgren seminaari ”Suuren linjan” päivittämisestä.
Pidetyissä seminaareissa kysymyksiä esitettiin paljon, vastauksia – mielestäni – ei juurikaan löytynyt. Ryhdytään siis nyt etsimään! Aloitetaan yhteisöllisyydestä, jota kaikki tuntuvat kovin kaipaavan.
Kysymys yhteisöllisyydestä
Yhteisö (commo/unity) on alun perin viitannut ihmisen luontosuhteeseen, yhteiseen ruokaan tai veteen. Kaupunkiyhteisöissä on sen sijaan kysymys ensi sijassa ollut ihmisten välisistä suhteista (socius). Tässä socius -mielessä meillä on ollut kolmenlaista yhteisöllisyyttä:
– yhteisöllisyys perustuu odotukseen, Toivoon paremmasta maailmasta
– yhteisöllisyys perustuu ulkoiseen uhkaan ja sen aiheuttamaan Pelkoon ja se vaatii yhteisö varustautumisen, militarisoimisen,
– julkinen valta vastaa Toivon, siis yhteisöllisyyden toteuttamisesta.
Kaikista näistä löytyy runsaasti historiallisia esimerkkejä (Euroopassa esim. kirkolliset yhteisöt, kansallissosialismi, valtiososialismi, hyvinvointivaltio). Ne perustuivat joko ulkoiseen – Isä Taivaan – voimaan tai ihmisten keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Kun Valistuksen myötä usko ulkoiseen voimaan menetettiin ja ryhdyttiin uskomaan ihmisen omiin voimiin, oletettiin sekä Pelon että Toivon politiikka voidaan rakentaa ihmisten keskinäisiä suhteita kehittämällä. Nyt Pelko on voittanut Toivon. Miksi?
Kysymys turvallisuudesta
Nykyhetken politiikkaa hallitsee puhe turvallisuudesta. Sota, suurvaltakilpailu, taloudellinen epävarmuus ja yhteiskuntien haavoittuvuus pakottavat kysymään: kuka uhkaa ketä, mitä on puolustettava ja kehen voi luottaa?
Näihin kysymyksiin tarvitaan vastauksia. Kansakunnalla on oikeus ja velvollisuus puolustaa kansalaisiaan, itsenäisyyttään ja elämäntapaansa. Puolustus ei ole tarpeeton eikä rauhan toivominen tee siitä tarpeetonta.
Ongelma syntyy silloin, kun kansakunnan ja toisen kansakunnan välinen uhkasuhde alkaa määrittää kaikkea politiikkaa. Kun turvallisuudesta tulee ainoa yhteiskunnallinen kieli, talous nähdään ennen kaikkea kilpailuna voimavaroista, teknologia kilpajuoksuna, sosiaalipolitiikka tarpeettomana kulueränä ja luonto varastona, jonka hallinnasta on kamppailtava. Politikka rajautuu Pelon politiikaksi. Talouskin yhteiskunnallistetaan militarisoimalla se.
Pelon politiikka perustuu nyt virheellisiin ja kestämättömiin oletuksiin.
Meillä on nyt kaksi aivan erilaista mittakaavaa politiikalle. Ensimmäisessä kansakunta asettuu suhteeseen toisen kansakunnan kanssa. Toisessa ihmiskunta asettuu suhteeseen kotimaapallonsa elämän tekstuuriin, omiin elämän ehtoihinsa. Ensimmäinen suhde on todellinen ja haastava. Mutta jälkimmäinen on perustavampi: ilman elinkelpoista maaperää, vettä, ilmastoa, ekosysteemejä, terveyttä, hoivaa, tietoa, luottamusta ja toimintakykyisiä yhteisöjä ei ole myöskään puolustettavaa yhteiskuntaa. ks. taulut 1 ja 2.
Elämän tekstuurilla tarkoitan juuri tätä yhteen kietoutunutta kokonaisuutta. Se koostuu luonnon kierroista ja elinympäristöistä, mutta myös ihmisten kehoista, terveydestä, kasvatuksesta, työstä, kulttuurista, yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä luottamuksesta. Elämä ei jatku vain siksi, että jokin valtio säilyy kartalla. Se jatkuu, kun nämä suhteet voivat uusiutua, korjaantua ja kehittyä. Sosiaali-, talous-, teknologia- ja turvallisuuspolitiikka kietoutuvat nyt yhteen tällä tasolla, ekologisen realismin määrittelemänä.
Ekologinen realismi lähtee tästä yksinkertaisesta havainnosta. Se ei ole luonnon romantisointia eikä vetäytymistä politiikasta. Se on realismia siinä merkityksessä, että se tunnistaa riippuvuutemme aineesta, energiasta, ekosysteemeistä ja toisistamme. Luonnonvarat ovat rajallisia, elämän järjestelmät ovat haavoittuvia, eikä mikään tekninen tai taloudellinen ratkaisu vapauta meitä niiden ehdoista.
Tämä ei merkitse sitä, että puolustus pitäisi korvata ympäristöpolitiikalla. Se merkitsee järjestyksen muuttamista. Elämän ehtojen turvaaminen kaikilla edellä mainituilla politiikan yhteen kietoutuneiden politiikan kysymyksiin vastaaminen määrittää nyt sen, mitä varten puolustusta tarvitaan eikä päinvastoin.
Sosiaalipolitiikassa tämä merkitsee laajempaa näkökulmaa. Sosiaalipolitiikka ei ole vain tulonsiirtoja ja vahinkojen korjaamista. Siihen kuuluvat terveys, hoiva, koulutus, kulttuuri, asuminen, toimeentulo ja myös ihmisten mahdollisuus saada aikaa toisilleen, oppimiselle ja yhteiskunnalliselle osallistumiselle. Yhteiskunta, joka kuluttaa loppuun hoivatyön, opettajat, nuoret, vanhukset ja arjen luottamuksen, voi ehkä hetkellisesti näyttää vahvalta, mutta se heikentää omaa turvallisuuspohjaansa.
Talouspolitiikassa kysymys ei voi olla vain kasvun nopeudesta tai kansallisesta kilpailukyvystä. On kysyttävä, mitä talous tuottaa, millä aineilla ja energialla se tuotetaan, kenelle hyödyt ja haitat jakautuvat sekä säilyvätkö elämän edellytykset myös tuleville sukupolville. Tarvitsemme taloutta, joka kykenee huoltamaan yhteiskuntaa: korjaamaan, ylläpitämään, jakamaan kohtuullisesti, vähentämään tuhlausta ja vahvistamaan yhteisiä perusrakenteita.
Teknologiapolitiikassa sama periaate on ratkaiseva. Teknologia ei ole itsestään pelastus eikä itsestään uhka. Ratkaisevaa on, mihin tarkoitukseen sitä kehitetään ja kenen ehdoilla sitä käytetään. Tekoäly, energia- ja viestintäteknologiat voivat auttaa ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä, vähentämään kuormittavaa työtä ja koordinoimaan yhteisiä ratkaisuja. Mutta ne voivat yhtä hyvin lisätä valvontaa, kulutusta, riippuvuutta ja asevarustelua. Teknologian suunta on poliittinen kysymys.
Turvallisuuspolitiikassa tämä merkitsee sitä, että puolustuksen on tiedettävä, mitä se puolustaa. Tarvitaan kykyä torjua väkivaltaa ja suojata vapautta. Mutta kestävä turvallisuus syntyy myös siitä, että ihmisillä on ruokaa, vettä, energiaa, toimiva terveydenhuolto, koulutusta, luottamusta sekä ajatus yhteisestä tulevaisuudesta. Yhteiskunta, jonka sisäinen elämänkyky on murentunut, on haavoittuva, vaikka sen asejärjestelmät olisivat kuinka kehittyneitä.
Pelko ei riitä politiikan ohjelmaksi. Pelko varoittaa vaarasta. Kun siitä tehdään pysyvä toimintaperiaate, se muuttaa kaiken hätätilaksi: sosiaalipolitiikasta tulee kriisien jälkihoitoa, talouspolitiikasta voimavarojen haalimista, teknologiasta kilpailua ja turvallisuudesta vihollisten hallintaa.
Toivo ei puolestaan tarkoita naiivia uskoa siihen, että ristiriidat katoaisivat. Toivo tarkoittaa kykyä nähdä, että tulevaisuus voidaan vielä tehdä toisenlaiseksi. Ekologisesti realistinen toivo syntyy juuri siitä, että tunnistamme ja tunnustamme elämän rajat ja riippuvuudet. Kun tiedämme, mistä elämä riippuu, voimme myös oppia suojelemaan, korjaamaan ja kehittämään sitä yhdessä.
Jokaisen suuren poliittisen päätöksen pitäisi siksi kestää neljä kysymystä:
- Vahvistaako se ihmisten terveyttä, oppimista, hoivaa, osallisuutta ja luottamusta?
- Pysyykö se luonnonvarojen, energian ja ekosysteemien asettamissa rajoissa?
- Lisääkö se teknologian avulla yhteistä ymmärrystä ja toimintakykyä vai vain valvontaa, riippuvuutta ja kulutusta?
- Vahvistaako se kykyä ehkäistä väkivaltaa, puolustaa vapautta ja rakentaa rauhaa?
Valinta ei siis ole kansakunnan ja ihmiskunnan välillä. Kansakuntia tarvitaan demokratian, vastuun ja konkreettisen yhteistoiminnan kehyksiksi. Ratkaisevaa on, kumpi suhde määrittää toista. Jos kansakunta–kansakunta -uhkasuhde asetetaan ylimmäksi periaatteeksi, elämän ehdot alistuvat valtakilpailulle. Jos ihmiskunnan suhde kotimaapallon elämän tekstuuriin asetetaan yhteiseksi lähtökohdaksi, kansakunnat voivat puolustaa vapauttaan ilman, että koko maailma muutetaan taistelukentäksi.
Emme tarvitse vähemmän realismia. Tarvitsemme realismia, joka ymmärtää, ettei elämää voi turvata hävittämällä sen ehtoja. Turvallisuuden syvin tehtävä ei ole vain torjua uhkaa, vaan säilyttää ja kehittää niitä suhteita, joissa elämä voi jatkua.
Kaksoiskäänne
Ulkoinen ei siis enää merkitse ensisijaisesti vihollista, jota vastaan rakennetaan muuri tai joka pyritään hävittämään. Se merkitsee niitä ulkoisia ehtoja, joiden varassa sisäinen elämä ylipäätään on mahdollista: maaperää, vettä, energiaa, ilmastoa, muita ihmisiä, tuotantoketjuja ja rauhanomaisia suhteita. Turvallisuus muuttuu siis elonpiirin sisäiseksi uusintamistehtäväksi. Toisaalta viimekätinen huolenpito, hoiva, kasvatus, koulutus, kulttuuri, ravinto, asuminen ja oma aika eivät enää rajaudu yksittäisen kodin tai naisille nimetyn työn piiriin, eikä yksittäisen kansakunnan sisäisiksi tehtäväksi. Ne edellyttävät ulkoisia instituutioita, oikeuksia, infrastruktuureja, aineellisia virtoja ja kansainvälistä yhteistyötä. Sisäinen sitoutuu Äiti maan ehtoihin. Tämä merkitsee ekologisen sivilisaation rakentamisen haastetta – ainoaa Toivoamme (4).
Viitteet
(1) https://www.youtube.com/@polaris-tv7982
(2) https://areena.yle.fi/1-78367482
(3) https://areena.yle.fi/1-78370383
(4) ks. SRRN
https://papers.ssrn.com/searchresults.cfm?text_fields=title&authors=volanen
Volanen, Matti Vesa, 2026. Ecological Civilization – Our Only Chance Towards Realism, Communal Reproduction and Democratic Transition. BoD – Books on Demand Ecological
https://kirjakauppa.bod.fi/ecological-civilization-our-only-chance-matti-vesa-volanen-9789528075080
… tykkäsi tästä!
… julkaisi tämän uudelleen!