Aika, paikka, politiikka (1)
Politiikassa sanotaan jatkuvasti, ettei nyt ole aikaa. Talous on saatava kasvuun nopeasti, julkinen talous tasapainoon vaalikauden aikana ja yritysten kilpailukyky turvattava ennen kuin markkinat menettävät luottamuksensa. Sen sijaan ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, hoivan, koulutuksen ja demokratian ongelmat voidaan aina siirtää seuraavaan selvitykseen, hallituskauteen tai sukupolveen.
Kyse ei kuitenkaan ole vain ajan puutteesta. Kyse on vallasta päättää, minkä asian aika on tärkeää ja missä paikassa sen seuraukset otetaan huomioon.
Talouden päätökset tehdään yhdessä paikassa, mutta niiden kustannukset siirretään usein toisaalle. Yrityksen pääkonttori voi sijaita Euroopassa, raaka-aineet tulla Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta, tuotanto tapahtua Aasiassa ja jätteet päätyä alueille, joiden asukkaat eivät ole osallistuneet päätöksiin. Nykyinen kulutus käyttää samalla tulevien sukupolvien aikaa ja kaventaa niiden toimintatilaa.
Aika ja paikka kuuluvat siksi yhteen. Politiikan ydinkysymys ei ole vain, kenen kello määrää, vaan myös missä päätetään ja missä päätösten seuraukset eletään.
Pääomalla on oikeus liikkua ajassa ja tilassa
Nykyisessä taloudessa pääomalla on oma aikansa. Sijoitus voi odottaa korkoa, osinkoa ja arvonnousua. Maa voi odottaa kaavoitusta, asunto hintojen nousua ja patentti tulevia lisenssituloja. Tulevaisuuden tuotot voidaan muuttaa jo tänään omaisuusarvoiksi.
Pääomalla on myös poikkeuksellinen kyky liikkua paikasta toiseen. Se voi etsiä halvimman työvoiman, vähäisimmän verotuksen, väljimmän ympäristösääntelyn ja suurimman tuoton. Jos yksi paikka asettaa ehtoja, sijoitus voidaan siirtää toiseen.
Ihmisten, yhteisöjen ja ekosysteemien liikkuvuus on aivan toisenlaista. Ihminen elää ruumiissaan, läheissuhteissaan, kielessään ja ympäristössään. Metsä ei voi siirtyä toiseen maanosaan odottamaan parempaa ilmastoa. Maaperä, vesistö ja paikallinen yhteisö jäävät kantamaan seuraukset sen jälkeenkin, kun sijoittaja, tehdas tai kaivosyhtiö on poistunut.
Pääoma voi irrottaa tuottonsa toiminnan paikasta ja siirtää vastuunsa tulevaisuuteen. Elämä ei voi tehdä samaa.
Tätä eroa kutsutaan usein talouden joustavuudeksi. Todellisuudessa se tarkoittaa, että pääomalle annetaan vapaus valita aikansa ja paikkansa, kun taas työn, hoivan ja luonnon oletetaan joustavan sen vaatimusten mukaan.
Yhden nopeus kuluttaa toisen aikaa
Kun hoitaja käyttää vähemmän aikaa potilaaseen, organisaatio säästää työaikaa mutta potilas ja hänen läheisensä menettävät sitä. Kun tavara tuotetaan nopeasti ja halvalla mutta rikkoutuu pian, korjaamisen, uudelleen ostamisen ja jätteenkäsittelyn aika siirtyy kuluttajalle ja yhteiskunnalle. Kun metsä hakataan ennen kuin sen ekologinen rakenne ehtii kehittyä, nykyhetki käyttää tulevaisuuden aikaa.
Ajansäästö ei siis välttämättä vähennä työtä tai luonnon kulumista. Se voi vain siirtää ne toiseen aikaan ja paikkaan.
Sama koskee tilaa. Kun saastuttava tuotanto siirretään pois näkyvistämme, ympäristöhaitta ei katoa. Kun kaivostoiminta sijoitetaan syrjäseudulle, sen paikalliset seuraukset eivät muutu vähäisiksi. Kun päästöt vähenevät yhdessä maassa siksi, että tavarat tuodaan muualta, ilmakehä ei tunnista kansallisen tilinpidon rajaa.
Yhden saavuttama nopeus voi olla toiselta varastettua aikaa. Yhden alueen puhtaus voi perustua toisen alueen kuormittamiseen.
Ajan politiikka on samalla paikan politiikkaa.
Hinta irrottaa tavaran historiastaan ja paikastaan
Taloustiede on oppinut käsittelemään aikaa ennen kaikkea hintana. Tulevat tulot diskontataan nykyarvoksi. Mitä kauempana tulevaisuudessa hyöty tai haitta sijaitsee, sitä vähemmän se tavallisesti painaa nykyisessä laskelmassa.
Markkinahinta tekee samanaikaisesti erilaisissa oloissa tuotetuista tavaroista keskenään vertailukelpoisia. Rahassa ilmaistuna ei välttämättä näy, onko tavara tuotettu uusiutuvalla vai fossiilisella energialla, ihmisarvoisella palkalla vai pakkotyön kaltaisissa oloissa, elävää maaperää ylläpitäen vai sitä tuhoten.
Hinta tiivistää tavaran yhteen numeroon juuri siinä paikassa ja hetkessä, jossa vaihto tapahtuu. Samalla sen tuotannon ajallinen ja paikallinen historia voi kadota näkyvistä.
Hinta kertoo, mitä joku on valmis ja kykenevä maksamaan. Se ei kerro, kuinka kauan luonnolta kului tuotteen edellytysten rakentamiseen, missä sen haitat syntyivät, kuinka pitkään niiden korjaaminen kestää tai voiko menetettyä ekosysteemiä palauttaa lainkaan. Se ei myöskään kerro, kenen palkaton työ, odotus, uupuminen tai elinympäristön menetys teki alhaisen hinnan mahdolliseksi.
Siksi käyttöarvoa ei pitäisi pelkistää hetkelliseksi hyödyksi tai kuluttajan mielihyväksi. Todellinen käyttöarvo liittyy siihen, missä suhteessa tavara, palvelu tai instituutio on elämän ylläpitämiseen. Hyödyllinen ei ole vain se, mitä joku haluaa tässä ja nyt. Hyödyllistä on se, mikä osallistuu ihmisten, yhteisöjen ja luonnon yhteiseen uusintamiseen myös muualla ja myöhemmin.
Oma aika tarvitsee oman paikan
Ekologinen realismi lähtee siitä, että oma aika on sisäsyntyistä ja ulkoehtoista. Ihmisen, yhteisön tai elävän järjestelmän on voitava järjestää toimintansa oman uusiutumisensa lähtökohdista. Samalla sen on vastattava ympäristönsä todellisiin ehtoihin.
Tämä koskee myös paikkaa. Sisäisyys (endo) ei ole maailmasta eristetty sisäpuoli, eikä ulkoisuus (exo) ole vain sen ulkopuolelle jäävä tila. Raja muodostuu niiden välisessä aineen, energian, tiedon ja toiminnan vaihdossa. Oma aika voi syntyä vain jossakin konkreettisessa paikassa, jossa tämä suhde rakentuu ja uusiutuu.
Lapsi tarvitsee turvallisen paikan kasvaa. Ihminen tarvitsee kodin, yhteisön ja ympäristön, joissa hänen oma aikansa voi muodostua. Hoiva tarvitsee läsnäoloa. Demokratia tarvitsee julkisia tiloja, kouluja, kirjastoja, työpaikkoja, järjestöjä ja paikallisia yhteisöjä, joissa yhteisiä asioita voidaan käsitellä. Metsä, joki ja maaperä tarvitsevat riittävän ehyen elinympäristön sekä aikaa uusiutua siinä.
Oma aika ilman omaa paikkaa jää abstraktioksi. Samoin paikka, jonka rytmi määräytyy kokonaan sen ulkopuolelta, lakkaa olemasta asukkailleen ja luonnolleen oma.
Kaikki ulkoiset paineet eivät ole luonnonlakeja
Kaikki ulkoispaineet eivät ole samanarvoisia.
Ilmakehän rajallinen kyky vastaanottaa päästöjä, maaperän uusiutumisnopeus, vesistöjen kantokyky ja ihmisen levon tarve ovat elämän ehtoja. Niitä ei voida äänestää pois eikä siirtää kirjanpidon ulkopuolelle.
Rahoitusmarkkinoiden tuottovaatimus, yritysten neljännesvuosikello ja julkisen talouden itse asetetut määräajat ovat sen sijaan yhteiskunnallisia instituutioita. Ne ovat ihmisten tekemiä ja siksi muutettavissa.
Nykyinen politiikka toimii usein päinvastoin. Markkinoiden vaatimukset esitetään luonnonlakeina, kun taas luonnon rajat määritellään neuvottelukysymyksiksi. Taloudelle sanotaan ”on pakko”, luonnolle ”jos olosuhteet sallivat”.
Myös paikan suhteen asetelma kääntyy nurin. Kansallinen kilpailukyky esitetään ehdottomana tavoitteena, vaikka tuotannon vaikutukset ylittävät valtioiden rajat. Samaan aikaan ekologisia rajoja käsitellään kansallisesti, vaikka ilmakehä, meret, muuttavat lajit ja maailmanlaajuiset ainevirrat eivät pysähdy tulliasemalle.
Ekologinen realismi palauttaa järjestyksen: luonnon ehdot ovat todellisia, talouden säännöt poliittisia.
Missä politiikkaa pitäisi tehdä?
Politiikka on järjestetty valtioihin, kuntiin ja hallinnollisiin toimialoihin. Elämän ehdot eivät kuitenkaan noudata näitä rajoja. Vesistö muodostaa oman kokonaisuutensa, energiaverkko toisen, työmarkkinat kolmannen ja ilmakehä neljännen. Tavaran tuotantoketju yhdistää lukuisia paikkoja, vaikka sen hinnasta päätetään markkinoilla, joihin vain osa vaikutusten kantajista pääsee osallistumaan.
Politiikkaa pitäisi tehdä siellä, missä päätöksillä on vaikutuksia – mutta myös siellä, mistä vaikutukset saavat alkunsa. Tämä tarkoittaa samanaikaisesti useita mittakaavoja:
- paikallista politiikkaa, koska ihmiset ja ekosysteemit elävät konkreettisissa paikoissa;
- kansallista politiikkaa, koska verotus, lainsäädäntö ja julkiset instituutiot järjestävät yhteiskunnan aikaa;
- alueellista politiikkaa, koska vesistöt, liikenne, energia ja asuminen ylittävät kuntarajat;
- eurooppalaista ja maailmanlaajuista politiikkaa, koska tuotantoketjut, rahoitus ja ekologiset vaikutukset ylittävät valtioiden rajat;
- sukupolvien välistä politiikkaa, koska nykyiset päätökset muokkaavat niiden ihmisten toimintatilaa, jotka eivät vielä voi osallistua päätöksentekoon.
Ratkaisu ei ole vain päätöksenteon siirtäminen ylemmälle tasolle. Mitä kauemmaksi politiikka viedään seurauksia kantavista ihmisistä ja paikoista, sitä helpommin niiden erityislaatu katoaa. Tarvitaan mittakaavojen välistä demokratiaa: paikallista tietoa ja osallistumista sekä yhteisiä sääntöjä niille vaikutuksille, jotka ylittävät paikalliset rajat.
Vastuun on seurattava vaikutusta läpi ajan ja tilan.
Politiikka tarvitsee jälleen oman aikansa ja paikkansa
Myös politiikan oma aika on käynyt liian lyhyeksi. Päätöksiä tahdistavat gallupit, budjettikehykset, vaalikaudet ja vuorokauden mediakierrot. Mitä pidemmälle päätöksen vaikutukset ulottuvat, sitä heikommin ne yleensä vaikuttavat päätöksentekoon.
Samalla politiikan paikka on kaventunut. Yhä useampi ratkaisu perustellaan markkinoiden, teknologian tai kansainvälisen kilpailun välttämättömyydellä. Parlamentit, kunnat ja kansalaiset saavat tehtäväkseen sopeutua päätöksiin, joiden lähtökohdat on määritelty muualla.
Tämä on demokratian ajallinen ja paikallinen kriisi.
Demokratia tarvitsee aikaa tiedolle, keskustelulle, erimielisyydelle, oppimiselle ja suunnan korjaamiselle. Se tarvitsee myös paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa, muodostaa yhteisiä käsityksiä ja vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin. Jos politiikka vain reagoi ulkoa tuleviin paineisiin, se lakkaa olemasta yhteisen ajan ja tilan järjestämistä. Siitä tulee muualla syntyneiden pakkojen paikallista hallinnointia.
Politiikan oma aika ei merkitse vitkastelua. Päinvastoin: ekologisessa murroksessa on toimittava ajoissa. Mitä aikaisemmin muutamme energian, tuotannon, liikkumisen ja kulutuksen rakenteita, sitä enemmän meillä on vapautta valita muutoksen keinot. Mitä kauemmin odotamme, sitä enemmän ekologiset vauriot sanelevat ratkaisut ulkoisina pakkoina.
Politiikan oma paikka ei puolestaan tarkoita sulkeutumista kansallisiin rajoihin. Se merkitsee kykyä tuoda päätösvalta ja vastuu takaisin niiden prosessien yhteyteen, joissa elämän ehdot tuotetaan, ylläpidetään ja kulutetaan.
Aika ja paikka on tuotava tilinpitoon
Rahallinen tilinpito ei yksin kerro, onko toiminta kestävää. Sen rinnalle tarvitaan energia- ja materiaalitase, ekologinen tase sekä aikatase. Näiden kaikkien on myös oltava paikannettavissa.
Ei riitä, että yritys ilmoittaa vähentäneensä päästöjään, jos tuotanto ja päästöt on siirretty alihankkijalle toiseen maahan. Ei riitä, että kunta tasapainottaa taloutensa, jos säästö kasvattaa hoivavajetta kodeissa. Ei riitä, että kansantalous kasvaa, jos kasvu perustuu muualla tapahtuvaan luonnon ja ihmisten ajan kuluttamiseen.
Tilinpidon pitäisi kysyä:
- Missä energia ja materiaalit otetaan käyttöön?
- Missä hyödyt syntyvät ja missä haitat kannetaan?
- Kuinka paljon aikaa ihmisille jää levon, hoivan, oppimisen ja osallistumisen tarpeisiin?
- Kuinka paljon aikaa maaperä, metsät, vedet ja ekosysteemit tarvitsevat uusiutuakseen?
- Siirretäänkö kustannuksia toisiin maihin, yhteisöihin tai tulevaisuuteen?
- Jääkö tuleville sukupolville riittävästi aikaa ja toimintatilaa ratkaista omat kysymyksensä?
Toiminta ei ole yhteiskunnallisesti välttämätöntä vain siksi, että se on kilpailukykyistä. Sen on oltava myös ekologisesti ja uusinnallisesti sallittavaa siinä ajassa ja paikassa, jossa sen kaikki seuraukset toteutuvat.
Ajan politiikka on elämän paikan politiikkaa
Ajan politiikka on enemmän kuin keskustelua työajan lyhentämisestä tai vapaa-ajan lisäämisestä. Se on kysymys koko yhteiskunnan tahdistamisesta. Talouden, tekniikan ja politiikan rytmien on mahduttava ihmisten ja luonnon uusiutumisaikoihin.
Samalla kyse on siitä, missä elämä saa tapahtua omilla ehdoillaan. Paikat eivät ole vain tuotannon sijainteja, raaka-ainevarantoja, kiinteistöjä tai markkina-alueita. Ne ovat ihmisten ja muun luonnon yhdessä muodostamia elämän ympäristöjä. Jokaisella elävällä prosessilla on aikansa, mutta sillä on myös paikkansa ja rajansa.
Vapaus ei lopulta ole oikeutta irrottautua kaikista rajoista. Se on yhteiskunnallisesti tuotettua kykyä järjestää oma aikamme ja paikkamme niin, ettemme kuluta toisten ihmisten, toisten alueiden, elävän luonnon tai tulevien sukupolvien omaa aikaa ja toimintatilaa.
Siksi politiikan tärkein kysymys ei ole vain se, mitä ehdimme tehdä seuraavan vaalikauden aikana. Meidän on kysyttävä myös: missä päätämme, missä seuraukset kannetaan ja jääkö elämälle aikaa ja paikkaa jatkua?
—-
(1) Sakari Hänninen totesi jo vuonna 1981 väitöskirjassaan ”Aika, paikka, politiikka” että
”Todellisuuden eritasoiset aspektit ovat aina jonkin reproduktiokehän pisteitä. Porvarillisen yhteiskunnan konstituutiota ei kuvaa lineaarinen… strukturaalinen … ei ekspressiivinen kausaliteetti vaan reproduktiivinen kausaliteetti, joka vasta kykenee kuvaamaan tilannetta, jossa tulokset ovat samalla omia edellytyksiään. Voi kyllä kysyä, onko reproduktiivinen kuvaus itseensä sulkeutuva ajallis-paikallinen avaruus? Parempi olisi sanoa, että reproduktio – olipa kysymyksessä vain pääoman yksinkertainen uusintaminen tai aina yhteiskunnan kokonaisuusintaminen – tapahtuu ajallis-paikallisessa avaruudessa. Tämä on avainkohta.” (s 228)
Viite
Hänninen, Sakari. 1981. Aika, paikka, politiikka Marxilaisen valtioteorian konstituutiosta ja metodista. Tutkijaliiton julkaisusarja 17 Kaleva Oulu.
Kuva: https://blogi.thl.fi/people/sakari-hanninen/