Uusimmassa teoksessaan Kieli vie Janne Saarikivi tutkailee kielen olemusta monista näkökulmista. Kirjan ytimessä on kielen ja sen myötä ajattelun sitoutuminen tietyssä paikassa elävien ihmisten ruumiilliseen kokemukseen. Jotta ajattelun ja tiedon
moninaisuus säilyisi, tärkeää on pienten kielten ja paikallisten yhteisöjen puolustaminen globalisaation ja isojen valtioiden vetämien liittoutumien paineissa. Jos kaikki puhumme vain englantia (tai venäjää tai kiinaa), ajattelumme rajautuu vain niihin käsitteisiin, jotka tuon yhden kielen puhujien kokemuksesta nousevat. Oikeasti todellisuus on aina monenkirjavampi.
En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Rosebudi Sivullisen lavalla kirjan julkistamistilaisuudessa käydyn keskustelun (03.09.2026) pohjalta minulle heräsi muutama kysymys …
Juuri niin, Valistuksen englantilainen ”universalismi”, anglo-amerikkalaisen, analyyttisen filosofian perinne, jota kielitiede Suomessa pääosin edustaa, ei sitoudu ”tietyssä paikassa elävien ihmisten ruumiilliseen kokemukseen” eikä ”pienten kielten ja paikallisten yhteisöjen puolustamiseen”. Päinvastoin se uni- versalisoi, ts. tekee yhteismitalliseksi kaiken, ja tuo ”yhteismitallisuuden mitta” on – kuinka ollakaan – anglo-amerikkalainen geopolitiikka. Sen sijaan Kantista lähtenyt toinen kielellinen tutkimusperinne Fichte-Schelling-Hegel (Snellman! ) – Marx avaan tämän kysymyksen yhteisenä yleisyytenä – All-ge-mein-schaf-lich-keit – joka juuri rakentuu ”tietyssä paikassa elävien ihmisten ruumiilliseen kokemukseen” ja ”pienten kielten ja paikallisten yhteisöjen puolustamiseen” ei niitä tuhoten vaan niiden yhteisen yleisen rakentamisen kautta.
Me emme istu vain kielellisten, siis kulttuurihistoriallisten, mitä moninaisimpien sukupolvien työn hartioilla, vaan seisomme yhdessä luonnonhistoriallisen, monin verroin ajallisesti pitemmän ja ilmeisesti poikkeuksellisen kehitystuloksen, kotimaapalomme pinnan, ohuttakin ohuemman elämän tekstuurin (text < kutoa!) päällä, joka toimiemme johdosta on nyt tuhoutumassa. Siksi meidän identiteettimme ei voi enää olla universalistinen irrottautuminen luonnosta – sisäisestä ja ulkoisesta – vaan uusintava, ts. sisäisen luonnon ja ulkoisen luonnon keskinäinen kulttuurinen välitys on oltava toinen toiseensa tukeutuvaa ja kehittävää, siis uusintava identiteetti (reproductive identity).
Kun haluamme säilyttää ”tietyssä paikassa elävien ihmisten ruumiillisen kokemuksen” kielellisessä ilmaisussamme, niin emme sitä voi sellaisenaan yleistää, vaan meillä on oltava yhteisölliset ajat ja paikat etsiä itse kunkin kokemusten pohjalta yhteisöllisyytemme ekologista perustaa. Tämä tarkoittaa edustuksellisen demokratian laventamista ekologiseksi demokratiaksi.
Me emme siis poista teksteistämme kirjoittajan nimeä, vaikka hän olisi käyttänyt tekoälyä sen tekemiseen, ei, vaan tekijä ja julkituoja ottaa aina vastuun siitä mitä kirjoittaa. Hän siis kirjoituksessaan inhimillisten mahdollisuuksien rajoissa pyrkii sovittamaan yhteen toden, hyvän, kauniin ja reilun aikakautemme edellyttävällä tavalla, nyt siis ekologisen realismin sanelemin ehdoin.
Luen kirjan, jahka ehdin. Kiitos keskustelusta.