Saatteeksi: Joskus – kauan, kauan sitten – tullessani mukaan poliittiseen keskusteluun ja toimintaan 1970 -luvulla, minua usein askarrutti käytetyn poliittisen retoriikan sotaisuus: kysymys oli poliittisista taisteluista, rintamista, vihollisista – kuvaannollisessa mielessä tietysti, mutta kuitenkin. Sittemmin tämä mielikuva politiikan tekemisestä on muuttunut monta moninaista kertaa – ja ajatukseni on, että nyt tarvitsemme jälleen uuden poliittista toimintaa jäsentävän mielikuvan: yhteisölliseen uusintamiseen perustuvan kotimaapallomme elämän ehtoja uusintavan toiminnallisen identiteetin itsellemme – Elon politiikan!

Taistelu, kamppailu, kilpailu, esitys
Politiikan tekemistä on kuvattu taisteluna, kamppailuna, kilpailuna ja esityksenä (battle, struggle, competition ja performance). Jokainen niistä kertoo jotakin siitä, miten ihmiset käyttävät valtaa ja muuttavat yhteistä maailmaansa. Nyt tarvitsemme myös politiikkakäsityksen, joka ottaa lähtökohdakseen elämän ehtojen ylläpitämisen ja kehittämisen.

Nämä neljä politiikan mielikuvaa ovat korostuneet eri aikoina eri tavoin. Ne elävät silti rinnakkain. Samassa yhteiskunnassa käydään vaalikilpailua, kamppaillaan oikeuksista ja rakennetaan poliittisia mielikuvia. Sodan uhka voi puolestaan muuttaa kaiken taisteluksi.

Taistelun kuva liittyy erityisesti valtion valtaan, turvallisuuteen ja vihollisen torjumiseen. Euroopan uskonnolliset sodat ja sisällissodat antoivat sille vahvan perustan. Thomas Hobbes perusteli vuonna 1651 yhteisen valtiovallan tarvetta sillä, että ihmiset tarvitsivat turvaa väkivallalta. Rauhan järjestys piti rakentaa sodan mahdollisuuden keskelle.

Natsi ideologi Carl Schmitt teki vuonna 1932 ystävän ja vihollisen erottelusta politiikan keskeisen tunnusmerkin. Hänen ajattelussaan sodan mahdollisuus oli politiikan perusta. Taistelun näkökulmasta vastapuolen voitto voi uhata oman yhteisön olemassaoloa. Tämä on pelon politiikan lähtökohta.

Taistelun kuva auttaa tunnistamaan vakavan uhan. Sen raja tulee vastaan, kun yhteistyötä tarvitaan myös vastustajan kanssa. Elämän yhteiset ehdot eivät noudata ystävän ja vihollisen rajaa. Vastapuolen kukistaminen ei vielä turvaa vettä, ruokaa tai elinkelpoista ympäristöä.

Kamppailun kuva vahvistui 1800- ja 1900-luvuilla. Työväenliike, äänioikeusliikkeet ja siirtomaavallasta vapautuneet kansat vaativat oikeutta vaikuttaa omaan elämäänsä. Marx ja Engels kuvasivat vuonna 1848 yhteiskunnan historiaa luokkakamppailujen kautta. Omistus, työ ja valta kuuluivat samaan kokonaisuuteen.

Kamppailussa muuttuvat myös poliittiset toimijat. Ihmiset oppivat järjestäytymään ja saavat oikeuksia, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Monet vapautemme ja sosiaaliset oikeutemme ovat syntyneet tällaisen toiminnan tuloksena. Tavoitteena oli siis ihmisten keskinäisten suhteiden muuttaminen demokraattisemmiksi. Parempi osuus tuotannon tuloksista ei kuitenkaan vielä kerro, voiko tietty tuotantotapa jatkua. Kamppailun saavutuksia on arvioitava myös sen perusteella, miten ne muuttavat työn, tuotannon ja luonnon käytön ehtoja.

Kilpailun kuva liittyy parlamenttien ja puolueiden kehitykseen 1700-luvulta alkaen. Sen asema vahvistui, kun äänioikeus laajeni. Joseph Schumpeter kuvasi vuonna 1942 demokratiaa menetelmäksi, jossa päätösvalta saavutetaan kilpailemalla kansalaisten äänistä. Vastapuoli tunnustetaan kilpailijaksi, jolla on oikeus voittaa seuraavat vaalit.

Vallan vaihtuminen voidaan näin järjestää rauhanomaisesti ja säännöllisesti. Vaalivoitto kertoo kuitenkin ennen kaikkea kannatuksesta. Sen avulla ei vielä tiedetä, miten päätökset vaikuttavat elämän ehtoihin. Maaperän uusiutuminen ja metsän kasvu tapahtuvat eri ajassa kuin vaalikampanja. Politiikan aikajänteen on ulotuttava myös näihin prosesseihin.

Esittäminen, performanssi, tarkoittaa julkista esittämistä (mimesis) ja toiminnan toteutumista julkisessa tilassa. Politiikkaan on kauan kuulunut puheita, rituaaleja ja näkyviä tekoja. Televisio ja myöhemmin digitaalinen media vahvistivat esiintymisen asemaa. Johtajan persoona ja uskottavuus nousivat yhä tärkeämmiksi. Bernard Manin kuvasi tätä kehitystä vuonna 1997 siirtymäksi kohti yleisödemokratiaa.

Performanssi voi myös viitata yhteisen tilan rakentamiseen. Hannah Arendt korosti jo vuonna 1958 ihmisten puhetta ja toimintaa. Kun ihmiset kokoontuvat ja aloittavat jotakin yhdessä, syntyy poliittinen tila. Samalla tulee näkyviin, keitä he ovat toimijoina. Identiteetti hahmottuu suhteessa muihin, ja toiminnan merkitys voi ylittää tekijän oman henkilökohtaisen tarkoituksen.

Tässä on tärkeä avaus. Ihmiset voivat muuttua tehdessään politiikkaa. Julkinen puhe ja yhteinen toiminta vaikuttavat heidän käsityksiinsä, suhteisiinsa ja kykyihinsä. Arendt kuitenkin erotti tämän toiminnan elämän biologisesta ylläpitämisestä sekä tavaroiden ja rakennusten tuottamisesta. Hänen yhteinen maailmansa painottuu ihmisten rakentamaan ympäristöön ja heidän keskinäisiin suhteisiinsa.

Hallinnon kielessä performanssi viittaa myös tuloksellisuuteen. Tällöin on kysyttävä, mitä tuloksiksi lasketaan ja mitä seurauksia mittarit jättävät sivuun.

Luontoa ja tuotantoa ei ole silti unohdettu kaikessa politiikan ajattelussa. Marx kirjoitti Pääomassa, että ihminen muuttaa työssä ulkoista luontoa ja samalla omaa luontoaan. Myös Horkheimer ja Adorno yhdistivät luonnon hallinnan yhteiskunnalliseen herruuteen. Kritiikki koskee siis sitä, miten luontosuhde sijoitetaan politiikan tekemisen perustaan.

Näiden politiikkakuvien avulla voimme kysyä, kuka käyttää valtaa, kuka saa oikeuksia ja kuka tulee kuulluksi. Ekologinen realismi ottaa lähtökohdakseen sen, miten toimintamme ylläpitää ja kehittää elämän ehtoja. Työssä, tuotannossa ja hoivassa vaikutamme niihin joka päivä.

Ulkoinen luonto tarkoittaa tässä esimerkiksi vettä, maaperää, muita eliöitä ja niitä prosesseja, joista elämme. Sisäiseen luontoomme kuuluvat ruumis, tunteet, tarpeet ja kyky oppia. Sisäinen luonto ei siten tyhjenny oman aidon minän etsimiseen. Se muotoutuu myös tekemisen, kokemuksen ja reaalisen luontosuhteen kautta.

Jean-Jacques Rousseau tarkoitti yleisellä tahdolla yhteiseen etuun suuntautuvaa tahtoa. Se oli hänelle eri asia kuin yksityisten tahtojen summa. On kuitenkin eri asia, miten päätöksestä tulee yhteisesti hyväksyttävä ja miten yhteinen tahto muotoutuu toiminnassa, joka uusintaa elämämme edellytyksiä.

Yhteinen tahto merkitsee silloin sitoutumista jaettuun vastuuseen. Ihmisillä voi olla erilaisia tavoitteita ja kokemuksia. He voivat silti rakentaa käytäntöjä, joiden varassa yhteinen elämä jatkuu. Toiminnan seuraukset puolestaan muuttavat sitä, mitä he tietävät ja tahtovat.

Tätä toimintaa kutsun elon politiikaksi (reproductive commoning), yhteiseksi uusintamiseksi. Uusintaminen tarkoittaa elämän ehtojen ylläpitämistä, korjaamista ja kehittämistä. Siihen kuuluu myös uusien toimintatapojen rakentaminen.

Elon politiikka
Elon politiikassa politiikan toimitila ”hyvä elämä” (praxis) on avattava osaksi neljän toimitilan kokonaisuutta: on yhtä aikaa kysyttävä mikä on totta (Schole), mikä on hyvää (Praxis), mikä on kaunista (Oikos) ja mikä on reilua (Agora)? Kullakin neljällä kysymyksellä on pitkään ollut oma erillinen siilonsa, keskustelu- ja toimitilansa. Ekologinen realismi pakottaa suhteuttamaan ne toisiinsa. Mitä tarkoitan?

Schole tarkoittaa aikaa ja tilaa oppimiselle, tutkimukselle ja harkinnalle. Sen kysymys on tosi, mikä on totta? Meidän on tunnettava kotimaapallomme elämän ehdot ja tarkistettava käsityksiämme toiminnan seurausten perusteella. Jokainen meistä tarvitsee tähän aikaa oppiakseen ja ymmärtääkseen yhteiset haasteemme ja luonnon ehtojen rajallisuuden.

Polis tarkoittaa yhteistä päätösvaltaa ja vastuuta. Sen kysymys on hyvä, millainen on hyvä elämä, mihin sitoudumme, miten sovimme vastuista ja miten kaikki pääsevät vaikuttamaan? Elon politiikka ulottuu koko tähän neljän ulottuvuuden kokonaisuuteen.

Oikos tarkoittaa elämän ylläpitämistä hoivassa, työssä, tuotannossa ja asumisessa. Sen kysymys on kaunis, miten toteutamme tavoitteemme kauniisti? Kauneus on elämää kannattavien toimintamuotojen uusintavan identiteetin (reproductive identity) esiin kasvattamista. (1)

Agora tarkoittaa vaihtoa, jakamista ja vastavuoroisuutta. Sen kysymys on reilu, miten hyödynnämme työmme tuloksia reilusti? Miten työn tulokset, resurssit ja vastuut jakautuvat? Myös aika ja ajankäyttö kuuluu tähän. Oppimisen, hoivan ja osallistumisen mahdollisuudet riippuvat siitä, miten järjestämme toimeentulon ja ajankäytön.

Nämä ulottuvuudet liittyvät toisiinsa. Työssä syntyy tietoa, joka muuttaa päätöksiä. Päätökset ohjaavat tuotantoa ja vaihtoa. Jakamisen ehdot vaikuttavat siihen, kenellä on aikaa oppia ja osallistua. Toiminnan ekologiset seuraukset koettelevat koko järjestelyä.

Ajatellaan esimerkiksi asuinaluetta, jonka taloja korjataan. Asukkaiden kokemukset ja tutkimustieto auttavat ymmärtämään tarpeita. Yhteisessä päätöksenteossa sovitaan tavoitteista. Korjaustyö muuttaa asumisen oloja, ja kustannusten jakaminen vaikuttaa osallistumisen mahdollisuuksiin. Samalla on arvioitava materiaalien käyttöä ja ympäristön tilaa. Tässä kaikki neljä ulottuvuutta kuuluvat samaan toimintaan.

Tällaisessa tekemisessä muotoutuu myös uusintava identiteetti. Opimme kantamaan vastuuta yhteisistä elämän ehdoista ja kehittämään niiden ylläpitämiseen tarvittavia kykyjä. Sisäinen ja ulkoinen luonto muuttuvat samassa prosessissa. Tavoitteena on niiden toisiaan tukeva ja kehittävä suhde.

Ristiriidat kuuluvat myös elon politiikkaan. Ihmiset tarvitsevat eri asioita, ja vastuut jakautuvat usein epätasaisesti. Yhteisen uusintaminen edellyttää näiden erojen käsittelyä. Myös valtioiden on neuvoteltava elämän ehdoista niidenkin osapuolten kanssa, joiden järjestelmää ne arvostelevat. Yhteistyötä tarvitaan jo erimielisyyksien aikana.

Elon politiikka avaa näin uuden horisontin politiikan tekemiselle. Sen onnistumista arvioidaan yhteisen elämän ehtojen ja toimintakyvyn kautta. Millaisiksi toimijoiksi muotoudumme rakentaessamme toden, hyvän, kauniin ja reilun (Scholen, Polisin, Oikoksen, Agoran) suhteita? Miten niiden kokonaisuus tukee elämän tekstuuria eli niitä toisiinsa kietoutuvia prosesseja, joihin oma elämämmekin kuuluu?


… siis juuri päinvastoin kuin Carl Schmitt otti sodan mahdollisuuden politiikan perustaksi, meidän on otettava politiikan perustaksi on rauhan mahdollisuus. Sen käytäntö on niiden yhteisten elämän ehtojen uusintaminen, joiden varassa rauha voi toteutua ja elämä jatkua kotimaapallollamme.

Viite
(1) ks. laajemmin:
Volanen, M. V. (2026). Reproductive Identity – Language, Reason, and Artificial Intelligence after Hegel and Marx – Augustine’s Psychological Trinity, Analytic Philosophy, and Ecological Realism. Journal of Social Sciences, Humanities and Education, 1(3), 1-27. https://doi.org/10.68018/jsshe.2026.010

Lähteitä
Hobbes, Thomas. 1651. Leviathan.

Schmitt, Carl. 1932. Der Begriff des Politischen.

Marx, Karl, ja Friedrich Engels. 1848. Kommunistisen puolueen manifesti.

Schumpeter, Joseph A. 1942. Capitalism, Socialism and Democracy.

Manin, Bernard. 1997. The Principles of Representative Government.

Arendt, Hannah. 1958. The Human Condition.

Hood, Christopher. 1991. A Public Management for All Seasons?

Marx, Karl. 1867. Pääoma. Ensimmäinen osa, työprosessin tarkastelu.

Horkheimer, Max, ja Theodor W. Adorno. 1947. Dialektik der Aufklärung.

Rousseau, Jean-Jacques. 1762. Du contrat social. Toinen kirja.