Ehdotan alla olevaa nelijakoa politiikan lähtökohtien tarkasteluun:
| Politiikan lähtökohta | Sodan ja rauhan suhde |
| TUHON politiikka | Sota on luonnon välttämättömyys: taistelua elintilasta. |
| PELON politiikka | Sodan mahdollisuus on politiikan lähtökohta. |
| TOIVON politiikka | Rauhan mahdollisuus on politiikan lähtökohta. |
| ELON politiikka | Rauha on välttämättömyys ydinaseiden, luontokadon ja ilmastokriisin aikakautena. |
Nämä politiikan muodot elävät rinnakkain. Niiden edustajia löytyy eri vuosisadoilta, ja sama ajattelija voi liikkua niiden välillä. Nelijaon avulla voidaan kysyä, mitä nykyinen kykymme tuhota elämän edellytykset kotimaapalollamme vaatii politiikalta – nyt!
Tuhon politiikan selvin edustaja on saksalainen kenraali Friedrich von Bernhardi. Teoksessaan Germany and the Next War (1912) hän esitti sodan biologisena välttämättömyytenä. Kansojen kamppailu olemassaolosta oli hänen mukaansa kehityksen ehto. Tällaisessa ajattelussa valloituksesta tulee luonnon lain toteuttamista ja vahvemman menestyksestä oikeutuksen mitta. [1]
Natsien elintila-ajattelu yhdisti valloituksen rotuoppiin. Hitlerin tavoittelema itäinen elintila merkitsi maan ja voimavarojen ottamista saksalaisten käyttöön sekä alueiden asukkaiden alistamista, karkottamista ja tuhoamista. Tässä tuhon politiikka sai järjestelmällisen valtiollisen muodon. Toisten ihmisten elämä määriteltiin oman kansan oletetun elinoikeuden esteeksi. [2]
Pelon politiikan keskeinen edeltäjä on Thomas Hobbes. Englannin sisällissotien kokemusta vasten kirjoitettu Leviathan (1651) lähti ihmisten keskinäisestä turvattomuudesta. Väkivaltaisen kuoleman pelko antoi syyn perustaa yhteinen valtiovalta. Hobbesin päämäärä oli rauha, mutta tie siihen lähti keskinäisestä pelosta ja riittävän vahvan vallan tarpeesta. [3]
Natsi-ideologi Carl Schmitt liikkuu tuhon ja pelon politikan rajamailla. Poliittisen käsite -teoksen vuoden 1932 laitoksessa politiikan ratkaiseva erottelu on ystävän ja vihollisen erottelu. Vihollinen tarkoittaa julkista, kollektiivista vastapuolta, jonka kanssa aseellinen yhteenotto on todellinen mahdollisuus. Sota voi pysyä toteutumattomana, mutta sen mahdollisuus antaa poliittiselle vastakkainasettelulle sen äärimmäisen vakavuuden. [4]
Schmitt ei tässä määrittele sotaa biologiseksi välttämättömyydeksi eikä politiikan tavoitteeksi. Hän määrittelee sodan todellisen mahdollisuuden poliittisuuden ehdoksi. Kokonaan rauhoitetussa maailmassa ei hänen tarkoittamassaan mielessä enää olisi politiikkaa.
Schmittin oma poliittinen toiminta ulottui kuitenkin tätä käsitteellistä asetelmaa pidemmälle. Hän liittyi natsipuolueeseen vuonna 1933 ja oikeutti seuraavana vuonna pitkien puukkojen yön murhat kirjoituksessaan Der Führer schützt das Recht. Johtajan väkivalta esitettiin oikeutta luovana toimintana. Ajatuksellaan Saksan johtamasta eurooppalaisesta suuralueesta hän myös oikeutti natsi-Saksan laajentumispolitiikkaa. Schmittin käsitteellinen lähtökohta on siis pelon politiikassa, mutta hänen toimintansa natsijuristina tuki myös tuhon politiikkaa. [5]
Kylmän sodan ydinpelote jatkoi omalla tavallaan pelon logiikkaa. Thomas Schelling tarkasteli teoksessaan Arms and Influence (1966) sotilaallista voimaa ja väkivallan uhkaa neuvottelun välineinä. Tässä asetelmassa rauhan säilyminen nojaa siihen, että vastapuoli pitää sodan uhkaa uskottavana ja sen seurauksia sietämättöminä. [6]
Toivon politiikalla on yhtä lailla pitkä historia. Baruch Spinoza kirjoitti Poliittisessa tutkielmassaan (1677), että vapaa ihmisjoukko toimii enemmän toivon kuin pelon varassa. Rauha merkitsee yhteiskunnan kykyä elää ja toimia. Vapaa yhteisö pyrkii elämän vaalimiseen, alistettu yhteisö lähinnä kuoleman välttämiseen. Tässä on jo avaus kohti elon politiikkaa. [7]
Immanuel Kant puolestaan teki rauhan rakentamisesta poliittisen ja oikeudellisen tehtävän. Ikuiseen rauhaan (1795) esitti rauhan ehdoiksi tasavaltaisen valtiojärjestyksen, vapaiden valtioiden liiton ja maailmankansalaisen oikeuden. Rauhan mahdollisuus sai institutionaalisen muodon. Valtioiden suhteita voitiin muuttaa yhteisesti sovituilla säännöillä. Sodan jatkumista ei tarvinnut hyväksyä politiikan pysyväksi kohtaloksi. [8]
Mahatma Gandhi toi tähän perinteeseen väkivallattoman vastarinnan ja rakentavan ohjelman. Hänen vuoden 1941 ohjelmassaan, jota hän täydensi vuonna 1945, vapauden tavoittelu liittyi koulutukseen, kylien toimeentuloon, terveyteen ja taloudelliseen tasa-arvoon. Rauhanomainen muutos edellytti ihmisten kykyä järjestää yhteistä elämäänsä. Tämä yhdistää toivon politiikan arjen käytäntöihin. [9]
Elon politiikan lähtökohdan nosti esiin ydinaseiden synty. Vuoden 1955 Russell–Einstein-manifesti asetti yhteisen selviytymisen poliittisten vastakkainasettelujen edelle. Sen allekirjoittajat vaativat riitojen rauhanomaista ratkaisemista, koska ydinsota uhkasi ihmiskunnan tulevaisuutta. Sodan voittamisen rinnalle oli noussut kysymys siitä, millaiset mahdollisuudet elämällä olisi sodan jälkeen. [10]
Olof Palmen johtama komissio kehitti vuonna 1982 yhteisen turvallisuuden ajatusta. Ydinaseiden oloissa turvallisuus edellyttää yhteistyötä vastapuolen kanssa. Myös toisen osapuolen selviytymisen on kuuluttava turvallisuuden perustaan. Tämän näkemyksen mukaan vastapuolen pysyvä turvattomuus tekee omastakin turvallisuudesta hauraan. [11]
Brundtlandin komission raportti Yhteinen tulevaisuutemme (1987) tarkasteli rauhaa, turvallisuutta, kehitystä ja ympäristöä toisiinsa kytkeytyvinä kysymyksinä. Wangari Maathai puolestaan yhdisti ympäristön elvyttämisen, ihmisten toimeentulon, demokratian ja rauhan. Hänen vuoden 2004 Nobel-luentonsa toi tämän yhteyden kansainvälisen rauhankeskustelun ytimeen. Nämä avaukset auttavat näkemään, kuinka syvästi rauhan ehdot ovat sidoksissa elämän aineellisiin ehtoihin. [12, 13]
Gandhin rakentava ohjelma ja Maathain työ osoittavat, kuinka rauhan tekeminen ulottuu arjen järjestämiseen. Tätä yhteyttä elon politiikan on kehitettävä edelleen. Ilmaston vakauttaminen ja luontokadon pysäyttäminen tarvitsevat pitkäjänteistä yhteistyötä. Samaan aikaan tuotannon ja toimeentulon järjestelyt vaikuttavat siihen, syntyykö yhteistyölle edellytyksiä vai kasvaako turvattomuus.
Ruokaa tuottava maaperä, puhdas vesi ja toimiva energiatalous sitovat yhteiskunnat luonnon elinvoimaan ja toistensa toimintaan. Hoiva ja koulutus ratkaisevat, millaiset mahdollisuudet ihmisillä on elää ja osallistua. Rauhan edellytyksiä rakennetaan myös työpaikoilla, kodeissa, kouluissa ja siinä, miten omistusta, toimeentuloa ja vastuuta jaetaan.
Siksi käytäntö, Praxis, on avattava Scholen, Polisin, Oikoksen ja Agoran kokonaisuudeksi. Näitä antiikista periytyviä nimiä voidaan käyttää nykyisten käytäntöjen tarkasteluun. Schole tarkoittaa aikaa ja vapautta oppimiseen, tutkimiseen ja harkintaan. Polis tarkoittaa yhteisistä asioista päättämistä ja vallankäytön vastuuta. Oikos kokoaa työn, tuotannon, hoivan ja asumisen kysymykset. Agora tuo mukaan julkisen kohtaamisen, vaihdon ja sen reiluuden.
Nämä kuuluvat yhteen. Tiedon on päästävä vaikuttamaan päätöksiin, ja päätösten on muutettava työn, hoivan ja vaihdon ehtoja. Ihmisillä ja valtioilla voi olla erilaisia tavoitteita samalla, kun ne ylläpitävät yhteisiä elämisen ehtoja. Yhteistyössä myös toimijat itse muuttuvat: opimme tunnistamaan riippuvuutemme toisistamme ja luonnosta sekä huolehtimaan elämän ehdoista yhdessä.
Politiikan kysymys kuuluu silloin: millaisiksi toimijoiksi muotoudumme rakentaessamme niitä käytäntöjä, joiden varassa oma ja muiden elämä voi jatkua?
Ydinaseiden välttäminen ja valtioiden yhteistyö tarvitsevat rinnalleen Scholen, Polisin, Oikoksen ja Agoran kokonaisuuden, jossa tieto, päätösvalta, työ, hoiva ja vaihto järjestetään uusintamaan yhteistä elämää. Näin Elon politiikka yhdistäisi rauhan välttämättömyyden siihen, miten rauhan aineelliset ja yhteiskunnalliset ehdot tuotetaan joka päivä.
Lähteet
[1] Friedrich von Bernhardi: Germany and the Next War (1912), luku I.
[2] United States Holocaust Memorial Museum: Lebensraum. Holocaust Encyclopedia.
[3] Thomas Hobbes: Leviathan (1651), luvut XIII–XVII.
[5] Carl Schmitt: Der Führer schützt das Recht. Deutsche Juristen-Zeitung 39 (1934), palstat 945–950.Taustaksi Lars Vinx: Carl Schmitt, Stanford Encyclopedia of Philosophy (2019).
[6] Thomas C. Schelling: Arms and Influence (1966). Yale University Pressin teosesittely.
[8] Immanuel Kant: Zum ewigen Frieden (1795). Engl. Perpetual Peace.
[9] Mahatma Gandhi: Constructive Programme: Its Meaning and Place (1941, tarkistettu 1945).