Emeritus professori Lea Pulkkinen tiivisti HS:n esseessään (14.04.2025) muutokset, jotka ”uhkaavat suomalaista lapsuutta” seuraavasti:
- lapsiperheiden polarisaatio – lapsiperheköyhyys
- sirpaloituminen – ihmissuhteiden rikkonaisuus
- kaupungistuminen – etääntymien luonnosta
- kouluistaminen (schoolification) – koulu elämänmallina
- älyllistäminen – luova leikki ja käden taidot sivuun
- hyväksikäyttäminen – kognitiivisen kehityksen kiihdyttäminen
- erillistäminen – yksinään selviäminen (1)
Kun luin tämän Lea Pulkkisen listan muutoksista, mieleeni vilahti hetimiten jo koulussa minulle opetetut seitsemän kuolemansyntiä – Ylpeys, Kateus, Viha, Laiskuus, Ahneus, Ylensyönti, Himo. Nämä jo yli 1500 vuotta vanhat yksilöä koskettavat synnit paavi Benedictus XVI muunsi joku aika sitten nykyajan suuriksi sosiaalisiksi synneiksi. Ne ovat:
- Ympäristön saastuttaminen
- Geenimanipulaatio
- Ylenpalttisen vaurauden kerääminen
- Köyhyyden aiheuttaminen
- Huumekauppa ja huumeiden käyttö
- Moraalisesti kyseenalaiset kokeilut
- Ihmisen perusoikeuksien rikkominen (2)
Kun Pulkkisen lista tuo mieleen lähinnä perinteellisen maanläheisen perhelämän rikkoutumisen kulttuurisia ilmentymiä, niin Vatikaanin lista puolestaan painottaa yhteiskunnallisia syitä tähän kehitykseen. Pulkkiselle tilan, siis kodinrakennus (homemaking) määrittää niitä toimia, joita on ylläpidettävä, kun taas Vatikaani on huolissaan siitä, että jo rakennettu universaalinen tila rikkoutuu toiminnallisten tavoitteiden vuoksi.
Kuten tiedämme kulttuuri (culture <viljely) välittää ulkoisen ja sisäisen luonnon suhdetta kullekin aikakaudelle ominaisella tavalla. Ja noiden aikakausien muutoksiin vaikuttaa olennaisella tavalla juuri välitysten – tieteen/taiteen, kaupungistumisen, tuotantovälineiden ja kaupan – historiallinen kehitys. Miksi? Koskapa ne vaikuttavat ratkaisevasti siihen koemmeko luonnon uhkana, mahdollisuutena vai rajoituksena.
Jos luonnon käytön mahdollisuuksia aikoinaan pienyhteisöissä rajoitti mitä moninaisimmin tavoin koetut uhkat, niin teollistumisen myötä löydetyt ja rajattomasti hyödennetyt luonnon mahdollisuudet ovat nyt synnyttäneet uusia, eksistentiaalisia uhkia. Rajat ovat tulleet vastaan: ekologinen realismi määrittelee nyt pelin säännöt. Jälleen siis tila – kotimaapallomme – määrittää niitä toimia, joita meidän tulee tehdä.
Pulkkinen on huolissaan lapsista, siis sisäisen luonnon kulttuurisesta uusintamisesta, koska ihmisten keskinäisten suhteiden ja luontosuhteiden välitykset eivät enää toteuta kulttuurista välitystehtäväänsä. Mikä niissä on siis vikana?
Perinteellisesti tätä kutsutaan vieraantumiseksi. Valistuksellinen universalismi, korkeahumanismi, oletti, että voimme asettua oman tilan ulkopuolelle ja laittaa havaitsemiemme luonnonvoimien leikin palvelemaan itseämme samaista voimien leikkiä hyväksikäyttäen, olihan ihminen itsekin hienostunut kellokoneisto!
Universalismi omaksuttiin myös kaupan puolella ja se sai viimeisen niittinsä, kun dollari irrotettiin 1970 -luvulla kultakannasta. Raha muuttui rajoittamattomaksi keinoksi antaa tulevaisuuden lupauksia. Lupausten, siis rahan määrää ei rajoita nyt mikään muu kuin mielikuvitus ja sopijoiden keskinäinen usko lupausten realisoitumiseen joskus tulevaisuudessa. Syntyi siis talousliberalismi ja sen sanansaattajaksi kulttuuriliberalismi: jokaisella on kiistämätön oikeus ilmaista ja puolustaa julkisesti omaa kokemustaan. (3)
Suomeen 1980 -luvulla rantautuneen kulttuuriliberalismin voi tiivistää kolmeen perusteesiin:
– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta
– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan
– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.
Ennen kuin edes ehdimme edes aloittaa miettimään sitä, kuinka sovitamme yhteen itse kunkin omakohtaiset kokemukset yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung), paikalle ilmestyi talousliberalismi, joka totesi, että se ei ole tarpeenkaan: Nyt rakennamme kaupallisen kansalaisyhteiskunnan, jossa itse kunkin kokemuksista muodostui vaihdon, siis markkinoinnin lähtökohta: tavarat, ei toiset ihmiset, ovat oiva ratkaisu yhteisöllisyyden kaipuulle. Poliittinen kansalaisyhteiskunta oheni ohenemistaan yhä tyhjemmäksi tilaksi, uusiksi toreiksi, kauppakeskuksiksi (agora): identiteetin voi ostaa brändikaupasta. Nyt siis funktio – vaihto – alkoi määrittelemään tilaa eikä tila – yhteisö – funktioita, kuten kulttuuriliberalismi oli meille luvannut.
Niinpä edessä oli koko kansalaisyhteiskunnan kaupallistuminen, siis ihmisten erillistäminen, toimintojen älyllistäminen ja elämän rytmin kiihdyttäminen, ihmisten hyväksikäyttö. Kysymys ei siis ole vain lapsista ja nuorista vaan kaikista meistä. Kansalaisista ryhdyttiin muokkaamaan universaalisia kuluttajia kansainvälisessä omistuksessa olevien sosiaalisten media-alustojen algoritmein. Vielä 1990 -luvulla elänyt ajatus kansalaisyhteiskunnan kautta syntyvästä kanssalaisuudesta voitiin unohtaa.
Jo aiemmin, siis jo teollisen kehityksen myötä muotoutuneet kaupungistuminen, koulullistuminen, ihmissuhteiden sirpaloituminen ja lapsiperheköyhyys olisi ollut voitettavissa, jos välitysmekanismien – tieteen/taiteen, yhteisön, tuotantovälineiden ja kaupan – keskinäinen ulkokohtaisuus olisi ylitetty kuten kulttuuriliberalismi lupasi: ”yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.” Tätä ylitystä ei uskallettu yrittää. Nyt kansalaisyhteiskunnan rippeitäkin puretaan ja siirretään osaksi valtiokoneistoa.
Pulkkinen päättää kirjoituksensa uhmakkaasti: ”Ei riitä, että korjataan vaurioita. On estettävä niiden syntyminen”. Hän selvästikin karsastaa kansainvälisten mediajättien yltiöhumanistista ideologiaa ja suhtautuu hyvin varauksellisesti myös teollisen kauden korkeahumanismin saavutuksiin. Tämä jälkihumanistinen kaipuu lähelle luontoa, takaisin paikallisiin pienyhteisöhin, jopa maanläheiseen perhe-elämään ei anna meille näkymää siihen, miten ratkaista planetaarinen – ei siis globaalinen – haasteemme turvata kohtuulliset elämän ehdot, kotimaailma, kaikille, 10 miljardille ihmiselle.
Kuten muistamme ”kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä” (Paavali). Kysymys on siis siitä mihin uskoo. Kun olemme – käsitykseni mukaan – luonnon luomia, kuoleman syntimme on tuhota synnyttäjämme, ohuen ohut elämän tekstuuri kotimaapallomme pinnalta. Syvähenkisyys on siis syvää humanismia, syvähumanismia, elämän tekstuurin kutomista syvältä luonnonhistoriasta lähtien, sen uusintaen ja välittäen tuleville sukupolville. (4)
Viitteet
(1) Pulkkinen, L. 2025. Seitsemän muutosta, jotka uhkaavat suomalaista lapsuutta, HS 14.04.2025
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011157913.html
(2) Ilta-Sanomat 2008. Uudet kuolemansynnit – Vatikaani määritteli modernin ihmisen vakavimmat paheet. IS 11.03.2008.
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/200803107368377
(3) Varoufakis, Y. 2025. Will ‘Liberation Day’ transform the world? The Nixon Shock set a radical precedent DIEM25 02.04.2025
https://diem25.org/will-liberation-day-transform-the-world-the-nixon-shock-set-a-radical-precedent/
(4) Volanen, M. V, 2025 Ajatus syvähumanismista. Vasemmisto Nyt https://www.vasemmistonyt.fi/2025/04/14/ajatus-syvahumanismista/
Kuva
By Hieronymus Bosch or follower – The Yorck Project (2002) 10.000 Meisterwerke der Malerei (DVD-ROM), distributed by DIRECTMEDIA Publishing GmbH. ISBN: 3936122202., Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=148085