Anti ja Pro tukemaan toisiaan!

Europarlamentaarikkomme Li Andersson kysyy: Miltä antifasistinen ulkopolitiikka näyttää? ja toteaa kirjoituksensa (KU 19.05.2025) aluksi:

”Tämä on se kysymys, jota jokainen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin tosissaan suhtautuvan päättäjän pitäisi pohtia Euroopassa tällä hetkellä. Valitettavan moni ulkopoliittinen analyysi keskittyy tarkastelemaan valtasuhteita ja poliittisia toimia samalla ohittaen kaikista keskeisimmän globaalin murroksen: suurvaltojen johtajien selkeän käänteen kohti vahvempaa autoritaarisuutta.” (1, kurs. mvv)

Avainsanat ovat siis antifasismi, ulkopolitiikka, demokratia, ihmisoikeudet, autoritaarisuus. Katsokaamme kaikkia näitä ensin erikseen. Aloittakaamme ihmisoikeuksista.

Oikeus

Kuten tiedämme ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia, perustavanlaatuisia, jakamattomia ja luovuttamattomia. Ne eivät ole jumalalta saatuja eivätkä luonnosta löydettyjä vaan yhteisöllisesti ihmisten kesken määriteltyjä – tavoitteita. Kysymys ei siis ole luonnonoikeudesta eikä vain tavoitteiden tahdonvaltaisesta toteuttamisesta (oikeuspositivismi), vaan myös oikeudellisesta realismista: siitä, missä määrin kansainvälinen ihmisoikeuskäytäntö reaalisesti pystyy toteuttamaan omia tavoitteitaan.

Kun näin on, niin oikeus ei ole politiikan ulkopuolella vaan oikeus ja oikeudet perustuvat poliittiseen yhteisöön, jonka ”pinnalla oikeusjärjestys kelluu”, jos on kelluakseen. Siihen tarvitaan ”käsitystä kansasta ja kansakunnasta poliittisena yhteisönä, jota valtionhallinto, kansalaisyhteiskunta, tuotanto ja rahoitusjärjestelmät vain jäsentävät, eivät ylläpidä” kuten kansainvälisen oikeuden emeritus professori Martti Koskenniemi äskettäin totesi. (2)

Emme voi siis paeta oikeudenmukaisuuden taakse välttääksemme ottamasta poliittista kantaa. Ihmisoikeuksien toteuttaminen on poliittinen hanke.

Demokratia

Ongelmamme on, että liberaalidemokratia ei nytkään pysty puolustamaan demokratiaa.

Talousliberalismi sai 1970- luvulla siivet alleen, kun Nixon irrotti dollarin kultakannasta. Rahasta tuli puhtaasti yhteiskunnallinen väline antaa lupauksia tulevaisuudesta. Talousliberalismin sanansaattajaksi muotoutui kulttuuriliberalismi, joka rantautui Suomeen 1980- luvulla. Tiivistäkäämme kulttuuriliberalismi kolmeen perusteesiin:

– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen todellisuutta

– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan

– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.

Nämä kulttuuriliberalismin lupaukset murskautuivat talousliberalismin ”kauppa, kauppa, kauppa” -politiikan epäonnistumiseen saada keskeisiä luonnonresursseja kansainvälisen kaupan ohjaukseen niin Venäjän kuin Kiinankin maaperältä. Jo 1990- luvulla aloitettiinkin ”valtio, valtio, valtio” -politiikka, joka otti vientibrändikseen ”demokratian”. Hanke, joka nyt on henkitoreissaan Ukrainan taistelukentillä.

Meille asettuu siis haaste, miten liberaalidemokratiaa on laajennettava siten, että se pystyy torjumaan fasismin.

Fasismi

Fasismi ja autoritaarisuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Fasismi ja sen saksalainen variaatio natsismi ovat maailmankatsomuksia (Weltanschauung). Autoritaarisuus viittaa joko autoritaariseen persoonallisuuteen tai autoritaariseen hallintotapaan, autoritarismiin.

Fasistinen maailmankatsomus on utopia, jossa ihmisen ja luonnon suhde on määrä palauttaa ”alkuperäiseen tilaansa.” Fasismi tavoittelee kansakunnan uudelleensynnyttämistä (nation < synnyttää). Natsismille ”Veri ja maa (Blut und Boden) ovat kansojen kohtalo”.

Siinä missä talousliberalismi ja globalisaatio haastoi kansakuntien kansantaloudet, kulttuuriliberalismi haastoi ”rodun” ja ”veren”, mutta maa, Boden, jäi haastamatta. Olihan meillä kaupunkilainen vihreä liike ympäristöä suojelemassa, mutta teollisuustuotannolle ympäristö oli vielä pitkään ehtymätön raaka-ainevarasto.

Antifasistinen ulkopolitiikka haastaa siis maailmankatsomuksen, ei vain autoritaarisia persoonia tai hallintoa. Se siis menee syvälle luontosuhteemme uudelleen määrittelyyn.

Autoritaarisuus

Fasismin hallintomuoto on autoritaarinen, Johtaja vetoinen orgaaninen valtio, jossa valtio on liittoutunut kansallisen porvariston kanssa. Valtio on yhteisö, kansalaisyhteiskuntaa ei tarvita. Työntekijät ja työnantajat toimivat yhteisessä valtion valvomassa organisaatiossa. Kysymys ei siis ole autoritaarisesta persoonallisuudesta taikka vain hallinnon autoritaarisuudesta vaan luokkasuhteen kieltämisestä.

Autoritaarisuus on siis fasismin yksi ilmentymä. Kysymys kuuluu miten 1990- luvulla uskottu ja toivottu kansalaisyhteiskunnan kehittyminen kanssalaisuuden ja yhteisövaltion yhteistyöksi avataan jälleen poliittiseksi ohjelmaksi.

Ulkopolitiikka

Kuten tiedämme, turvallisuutemme riippuu mitä toiset tekevät emmekä voi olla varmoja niiden toisten aikeista. Me itse olemme kuitenkin niitä toisia niille meidän toisille. Pelko ja epävarmuus niiden toisten aikeista johtaa kummankin puolustuksellisten tekojen kierteeseen, jonka seurauksena kaikkien turvattomuus lisääntyy. Itse kunkin hankkeet alkavat näyttäytyä hyökkäyksen valmistelulta sille toiselle. Tätä kutsutaan turvallisuusparadoksiksi. (3)

Näin ajatellen kansallisvaltioiden keskinäissuhteet näyttävät kehittyvän luonnonvoimaisesti, jolloin kunkin maan puolustuksellinen realismi johtaa ”voima vastaan voima” -nokittelukierteeseen ja usko toisen osapuolen puolustukselliseen asennoitumiseen alkaa horjumaan ja pian ollaan yhä vakuuttuneempia siitä, että tuo toinen osapuoli ei olekaan hyvän- vaan pahantahtoinen ja hyökkäävän realismin kannalla.

Jos luovumme luonnonvoimaisen kehityksen oletuksesta ja oletamme että kansallisvaltioiden suhteet ovat historiallisesti kehittyviä, tosin vain anarkistisesti, vastapuolten hyvän- tai pahantahtoisuus kääntyy keskusteluksi kansallisista intresseistä ja uhista. Kaikki kansallisvaltiot – niin USA, Venäjä, Kiina kuin Suomikin – määrittelevät itse intressinsä ja uhkansa. Suurvalloilla ei ole pysyviä ystäviä tai vihollisia, vaan vain intressejä, joita ne ajavat hyvällä tai voimalla.

Kaikilla kansallisvaltioilla on subjektiivisia, elämäntapaan ja objektiivisia, luonnon resursseihin liittyviä intressejä, jotka voidaan tai ei voida sovittaa yhteen toisten kansallisvaltioiden kanssa. Emme kuitenkaan voi enää ulkopoliittisen realismin tavoin olettaa, että luonnonresurssit mahdollistavat subjektiiviset intressimme, elämäntapamme ilman rajoituksia. Ekologinen realismi sanelee nyt sitä rajoittavat ehdot.

Ulkopoliittisesta realismista ekologiseen realismiin

Perinteelliseltä ulkopoliittiselta realismilta – voima vastaan voima -politiikalta – putosi pohja pois kun kehittyi kaksi eksistentiaalista uhkaa ei vain ihmiskunnalle vaan koko elonsfäärille: ydinaseet ja ekologinen kriisi.

Äkkiseltään näyttää siltä, että Bidenin ja Putinin aikainen niin subjektiivisten kuin objektiivistenkin intressien yhteensovittamattomuudesta ollaan nyt siirtymässä Trumpin johtamaan taloudelliseen kamppailuun luonnonresursseista ja Putinin toivoon ”rauhanomaisesta rinnakkaiselosta” USA:n kanssa, jos Venäjän luonnonresurssit saadaan Venäjän ehdoin maailmanarkkinoille.

Tämä on kuitenkin virheellinen johtopäätös. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että ekologisen realismin näkökulmasta luonnon resurssit rajoittavat elämäntapaamme.

Sekä Trump että Putin ovat yhtä mieltä, että elämäntavat eivät ole globaalisesti yhteensovitettavissa mutta – ehkä – että luonnonresurssit ovat jaettavissa ”Me ensin” -politiikalla ilman että puututaan elämäntapoihin. Se tarkoittaa nykyisten kansakuntien sisäisen ja niiden välisen jyrkän eriarvoisuuden jatkamista ja jyrkkää syventämistä.

Realismissa kysymys nyt ei ole siitä, että ihmiskunta keskenään arvuuttelee ja arpoo ulkopoliittisen realismin määrittelemien voimasuhteiden mukaan ketkä jäävät henkiin ja ketkä menehtyvät – siis jakotaloudesta – vaan kohtuutaloudesta, jossa kaikkien elämäntapa on sovitettava ekologisen realismin asettamiin rajoihin.

Ekologisen realismiin siirrymme aivan varmasti, halusimmepa tai emme, hyvällä tai pahalla, ennemmin tai myöhemmin, tavalla taikka toisella. Menneisyyden Idealisoiminen johtaa tässäkin siirtymässä ylettömiin menetyksiin. Kysymys ei nyt ole miljoonien vaan miljardien ihmisten kohtalosta, kohtuutalouden rakentamisesta, siis kohtuullisen elämäntavan takaamisesta kaikille, kaikessa, kaikkialla ja alati.

Progressiivinen ulkopolitiikka

Miltä siis antifasistinen ulkopolitiikan tulisi siis näyttää? Emme voi rajautua anti-autoritaarisuuteen Anderssonin tavoin.

Ulkopolitiikan, kuten minkään politiikan ei tulisi lähtökohtaisesti olla jonkin vastustamista, anti- jotain vaan pro- jotain. Politiikan kuten myös ulkopolitiikan tulisi siis olla aina edistyksellistä, progressiivista (pro-gress: eteenpäin-askel). Progressiivinen politiikka on antifasissista, mutta se on paljon muutakin. Progressiivinen liike ei lähtökohtaisesti määrittele itseään jonkin muun kieltämisen kautta vaan asettaa itselleen tehtävän. Mikä on tuo tehtävä? Ekosfäärin pelastaminen.

Talousliberalismin universaalit vaihdon periaatteet purkivat globalisoitumisen myötä paikallisia ja kansallisia yhteisöjä. Progressiivista ulkopolitiikkaa, joka ottaa lähtökohdakseen ekologisen realismin, siis reaalisen luontosuhteemme, on rakennettava purkamatta paikallisia tiloja tukeutumalla niiden itse kunkin historialliseen kokemukseen ja sitä kautta kehittyneeseen osaamiseen.

Siksi

Sosiaalivaltiota on laajennettava luontovaltioksi. Ei siis luonnolliseksi valtioksi (fasismi) vaan että ekologisen realismin asettamat reunaehdot on lisättävä perustuslakiin. Luontoa ei saa tuhota (abusus). Se on meillä lainassa tulevilta sukupolvilta.
Parlamentaarista liberaalidemokratiaa laajennetaan ekologiseksi demokratiaksi, ts. olemme kaikki mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kulutetaan ja kuinka aiheutettu luontorasitus kompensoidaan.
Talouden kirjanpitoa laajennetaan niin, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon sisällytetään ekologisen realismin vaatimat reunaehdot transaktion toteuttamiselle. Arvonmuodostus siirtyisi siis universalismista (vaihtoarvo) yhteiseksi, yleiseksi yhteisöllisyydeksi (Allgemeinheit). Tämä olisi kanssalaisyhteiskunnan perusta yhteisövaltiossa.
Työpaikka on opinpaikka. Edessä on valtava sivistystehtävä oppia ymmärtämään ekologisen realismin ehdot ja rajat kokemuksellisesti omassa työssä. Tavoitteena ei ole ”työstä vapautuminen” vaan ”työn vapauttaminen”. Siis se, että emme enää myy työvoimaamme maksua vastaan palkkatyöläisinä/kuluttajina (labour) vaan tekisimme työtämme (work) tuottajina rakentaaksemme elämää, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä keskinäisissä suhteissamme, kaunis luonnonvarantoja hyödyntäessämme ja reilu niitä jakaessamme.

Joudumme siis ottamaan etäisyyttä sekä valistuksen mekaanisesta maailmankäsityksestä (ihminen on kellokoneisto/höyrykone/tietokone) kuin myös romantiikan organistisesta maailmankuvasta (biologinen kehitysideaali) kuten myös analyyttisestä käsitteellisyydestä (kieli ihmisen perustana) ja hyväksymme luonnon ja siten ihmisen keskinäisen itseorganisoitumisen lähtökohdaksemme, nyt kotimaapallomme asettamilla ehdoilla.

Tämä on se poliittinen tila (commonis < yhteinen ruoka/vesi), jota nyt tarvitsemme! Se on meidän Valistuksen lastenlasten tehtävä täällä Euroopassa yhteistyössä YK:n ja maailman eristyksellisen liikkeen kanssa. (4)

Viitteet

(1) Andersson, L. 2025. Miltä antifasistinen ulkopolitiikka näyttää? KU 19.05.2025