Saatteeksi: ROSEBUD sivullisen -lavalla 17.03.2025 Mika Rönkön johdattelemassa keskustelussa ”Mureneeko oikeusvaltio, rapautuuko demokratia? Kestääkö sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä?” Suomen, Euroopan ja maailman tilannetta analysoivat akateemikko Martti Koskenniemi, oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma. Lennokkaaseen tapaansa Martti Koskenniemi asetti lopuksi meille kolme ongelmaa fiksattavaksi. Tässä ehdotus fiksaukseksi.
Oikeus
Kun politiikkojen puhetta tätä nykyä kuuntelee, jää usein mieleen se käsitys, että meillä on jossakin olemassa korkein oikeus kaiken politiikan yläpuolella, missä voidaan päättää mikä on oikein ja mitkä ovat itse kunkin perusoikeudet.
Akateemikko Martti Koskenniemi sanoo, että sellaista ei ole olemassa vaan se kaikki – oikeus ja oikeudet – perustuvat poliittiseen yhteisöön, jonka ”pinnalla oikeusjärjestys kelluu”, jos on kelluakseen. Siihen tarvitaan käsitystä kansasta ja kansakunnasta poliittisena yhteisönä, jota valtionhallinto, kansalaisyhteiskunta, tuotanto ja rahoitusjärjestelmät vain jäsentävät, eivät ylläpidä.
Martti Koskenniemi asettikin keskustelun lopuksi kolme kysymystä ”fiksattavaksi”:
Kysymys julkisesta: mikä on se, mitä kansanedustajat edustavat?
Kysymys elämisen muodosta: mikä on se, joka tuo meidät yhteen?
Kysymys jatkuvuudesta: mikä on se, joka sitoo menneet ja tulevat sukupolvet yhteen?
Koskenniemi on toiveikas oikeusvaltion suhteen:
”Nämä kolme asiaa jos saataisiin fiksattua, niin silloin se oikeusjärjestys, joka siinä (poliittisen yhteisön, mvv) pinnalla sitten kelluu ja jossa ihmiset sitten niin niitä omia tavoitteitaan ajavat ja löytävät ne rajat niille tavoitteille, niin kyllä se siinä sitten toimii” (1)
Julkinen yhteisö
Kun poliittinen yhteisö rajataan julkiseksi (public) yhteisöksi, niin tällöin poliittisen yhteisön ulkopuolelle jätetään yksityisyys (privat): suhteemme luontoon on yksityistä elämänpiiriä, johon julkisella, poliittisella yhteisöllä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta puuttua. Se on perustuslaillisesti suojattu elämänpiiri. Peruslaki takaa henkilökohtaisen vapauden ja oikeudet jäsenilleen nauttia, hyödyntää ja tuhota omaa luontoa (usus, frutus, abusus, ks. alla). Perustuslaki ei suojele luontoa meidän toimilta kuten se suojelee yhtä kansalaista toisen kansalaisen toimilta. Poliittinen yhteisö on siten ihmisten välisen tilan rakentamista ja ylläpitämistä (polis) (2).
Elämisen muoto
Kun meitä aiemmin toi yhteen uskonto, kansallisuusaate ja ehkä edistysuskokin, niin mitä tapahtui 1970/1980 -lukujen tietämillä kun ne alkoivat Koskenniemen mukaan hapertua? Suomeen rantautui talousliberalismin sanansaattaja, kulttuuriliberalismi.
Tiivistäkäämme kulttuuriliberalismi kolmeen perusteesiin:
– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta
– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan
– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.
Ennen kuin edes ehdimme edes aloittaa miettimään sitä, kuinka sovitamme yhteen itse kunkin omakohtaiset kokemukset yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung), paikalle ilmestyi talousliberalismi, joka totesi, että se ei ole tarpeenkaan: Nyt rakennamme kaupallisen kansalaisyhteiskunnan, jossa itse kunkin kokemuksista muodostui vaihdon, siis markkinoinnin lähtökohta: tavarat, ei toiset ihmiset, ovat oiva ratkaisu yhteisöllisyyden kaipuulle. Poliittinen kansalaisyhteiskunta oheni ohenemistaan yhä tyhjemmäksi tilaksi, uusiksi toreiksi, kauppakeskuksiksi (agora). Nyt siis funktio – vaihto – alkoi määrittelemään tilaa eikä tila – yhteisö – funktioita, kuten kulttuuriliberalismi oli meille luvannut.
Liberalismin kulttuurinen arvoperusta on siis lähtökohtaisesti ihmisten keskinäisissä suhteissa, yhteisöissä. Sen sijaan talousliberalismissa määritetään reaalinen suhde ihmisen ja luonnon välillä yksityiseksi (privat) suhteeksi. Ihmisen reaalinen suhde sisäiseen ja ulkoiseen luontoon ei ole julkinen (public) vaan yksityinen, johon liittyy kolme perusoikeutta:
– usus: omaisuuden käyttöoikeus,
– fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
– abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota oma(isuus).
Siten talousliberalismissa tilan ylläpidon funktiot, siis reaalinen suhteemme luontoon – työ, tuotanto, kulutus – eivät lähtökohtaisesti määrity julkisessa tilassa vaan yksityisyyden piirissä, jossa keskeistä on se, kuinka toiminnot määrittelevät tilan, eikä tila toimintoja.
Koskenniemen mainitsemat uskonto, kansallisuusaate ja edistysusko perustuivat viime kädessä kaikki – tavalla ja toisella – etäisyyden ottoon luonnosta ja luonnon hyväksikäyttöön ihmisen ehdoilla olettaen luonnonvarantojen rajattomuus. Luonto kansallisena tilana ja kansakunnan itsemäärittelyn kokemuksellisena perustana oli kulttuurinen tila, joka oli irrotettava reaalisesta luontosuhteesta, syntyäkseen ja elääkseen.
Jatkuvuus
Kun Koskenniemen kysymykset julkisuudesta ja elämisen muodosta asettavat vaatimuksen yhteisen tilan määrittelystä (schole/polis) ottamalla etäisyyttä sen reaalisiin ehtoihin (oikos/agora), niin Koskenniemen kolmas kysymys jatkuvuudesta asettaa kysymyksen suhteessa aikaan: Jos ensin määritämme yhteisön (commonis) vaatiman tilan, niin kuinka sitten määrittelemme ne funktiot, toiminnot, joilla tuota tilaa ylläpidetään yli sukupolvien? Kysymys ei siis enää ole tilan/muodon ja funktioiden, toimintojen, ulkokohtaisesta keskinäisistä suhteista vaan niiden keskinäisestä yhteiselosta: kysymys on – jos niin voisi sanoa – aivo/sydänpeltojemme ja maapeltojemme viljelyn (culture) keskinäisestä yhteiselosta – ympäristö (Umwelt) onkin kotimaailmamme (MitWelt). (3).
Fiksaus
Mikä on tämä poliittinen tila (commonis < yhteinen ruoka/vesi)? Talousliberalismin universaalit vaihdon periaatteet purkivat globalisoitumisen myötä paikallisia ja kansallisia yhteisöjä. Ehdottamani poliittinen tila, joka ottaa lähtökohdakseen ekologisen realismin, siis reaalisen luontosuhteemme, on rakennettava purkamatta paikallisia tiloja tukeutumalla niiden itse kunkin historialliseen kokemukseen ja sitä kautta kehittyneeseen osaamiseen.
Siksi
- Sosiaalivaltiota on laajennettava luontovaltioksi. Ei siis luonnolliseksi valtioksi (fasismi) vaan että ekologisen realismin asettamat reunaehdot on lisättävä perustuslakiin. Luontoa ei saa tuhota (abusus). Se on meillä lainassa tulevilta sukupolvilta.
- Parlamentaarista liberaalidemokratiaa laajennetaan ekologiseksi demokratiaksi, ts. olemme kaikki mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kulutetaan ja kuinka aiheutettu luontorasitus kompensoidaan.
- Talouden kirjanpitoa laajennetaan niin, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon sisällytetään ekologisen realismin vaatimat reunaehdot transaktion toteuttamiselle. Arvonmuodostus siirtyisi siis universalismista (vaihtoarvo) yhteiseksi, yleiseksi yhteisöllisyydeksi (Allgemeinheit). Tämä olisi kanssalaisyhteiskunnan perusta yhteisövaltiossa.
- Työpaikka on opinpaikka. Edessä on valtava sivistystehtävä oppia ymmärtämään ekologisen realismin ehdot ja rajat kokemuksellisesti omassa työssä. Tavoitteena ei ole ”työstä vapautuminen” vaan ”työn vapauttaminen”. Siis se, että emme enää myy työvoimaamme maksua vastaan palkkatyöläisinä/kuluttajina (labour) vaan tekisimme työtämme (work) tuottajina rakentaaksemme elämää, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä keskinäisissä suhteissamme, kaunis luonnonvarantoja hyödyntäessämme ja reilu niitä jakaessamme.
Joudumme siis ottamaan etäisyyttä sekä valistuksen mekaanisesta maailmankäsityksestä (ihminen on kellokoneisto/höyrykone/tietokone) kuin myös romantiikan organistisesta maailmankuvasta (biologinen kehitysideaali) kuten myös analyyttisestä käsitteellisyydestä (kieli ihmisen perustana) ja hyväksymme luonnon ja siten ihmisen keskinäisen itseorganisoitumisen lähtökohdaksemme, nyt kotimaapallomme asettamilla ehdoilla.
Viitteet
(1) https://www.youtube.com/watch?v=34kB0rbJhL8 kohdasta 1:33:30 eteenpäin.
(2) Teesini on, että klassisen maailman ajatussiilot schole/polis/oikos/agora, theory/praxis/poiesis/cheremata, Being/Doing/Making/Dealing, tosi/hyvä/kaunis/reilu on sovitettava yhteen.
(3) Meyer-Abich, K. M. 1990. Aufstand für die Natur: Von der Umwelt zur Mitwelt (German Edition) Perfect Paperback, C Hanser.
[…] Suuri fiksaus! […]