Saatteeksi: Jyväskylän kesän puheohjelmiston teemana oli tänä kesänä Viisaus, tai oikeastaan epäily nykyviisauden viisaudesta. Seurasin kahta ensimmäistä keskustelua netistä ja kolmatta keskustelua Ihmisen kasvusta kohti viisautta kävin paikan päällä kuuntelemassa ja kommentoimassa – kas kun olen itsekin koulutukseltani, en psykologi, mutta psykologia oli tutkintoni pääaine. Tässä joitakin teeman minussa herättämiä kysymyksiä, ehkä joku vastauskin.
Viisaus?
Viisaus teemasta oli Kesässä kolme keskustelua:
VIISAUS JA TYPERYYS (filosofian väitöskirjatutkija Anu Virtanen, kirjallisuustieteen dosentti Maria Laakso ja filosofian professori Arto Laitinen, EDUCA-lippulaivan koordinaattori Anna Roikonen ja nuorisotutkija Tomi Kiilakoski, ensimmäinen huumorin filosofian dosentti Jarno Hietalahti ja professori Hannu L. T. Heikkinen, joka johtaa Suomen Akatemian tutkimushanketta Viisaus käytännössä),
ONKO VIISAUS ENÄÄ VIISASTA? (Tutkija Minni Matikainen, räp-artisti Karri Miettinen alias Paleface sekä kirjailija, filosofian freelancer Pontus Purokuru, tutkija Marleena Mustola, tutkijat Tiia-Mari Hovila, Simo Monto, Tiia Heikkilä, Tuomo Virtanen),
IHMISEN KASVU KOHTI VIISAUTTA (yhteiskunnallinen vaikuttaja Pekka Sauri, lasten viisautta tutkinut yliopistonopettaja Terhi Ek, gerontologian tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Katja Kokko. videotervehdys International Baccalaureate Organizationin pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen, dosentti Eeva K. Kallio, keskustelun vetäjä). (1)
Johdannoksi … hieman käsitehistoriaa
Voidaan tiivistetysti todeta, että Euroopassa Viisaudella on kolme eri merkitysympäristöä
– Sophia (kreikka): alun perin sophia viittasi taitavaan toimintaan laivanrakennuksessa ja käsityöammateissa, mutta se laajeni myöhemmin kokonaisuuksien ymmärtämiseksi. Philotechne – rakkaus taitoon – muuntui rakkaudeksi tietoon, philo-sophy. Aristoteleelle Sophia oli teoreettista viisausta, joka yhdistää ensimmäisten periaatteiden ymmärtämisen ja tieteellisen tiedon, Phronesis puolestaan käytännöllistä viisaus, kyky toimia oikein muuttuvissa tilanteissa.
– Sapientia (latina): kyky ”maistaa” ja erottaa, viisaus ei ole ensisijaisesti ole maailman havainnointia vaan erottelukykyä. Italian kielen sapere tarkoittaa nykyään sekä tietämistä että maistumista. Ranskan viisaus sagesse ilmaisee pikemminkin moraalista kypsyyttä kuin metafyysistä tietoa. Viisaus on siis kyky erottaa hyvä huonosta.
– Wisdom / Weisheit (germaaninen): Viisaus on kyky nähdä todellisuus niin kuin se on, jopa meistä riippumattomana ja meille ulkoisena luontona. Suomen kielen viisaus tulee tästä merkitysympäristöstä.
Todettakoon vielä, että kun Vanha testamentti käännettiin kreikaksi (Septuaginta), heprean ḥokmah käännettiin sanalla sophia. Viisaus alkoi merkitä Jumalan luomisjärjestystä, jonka mukaan maailma on rakennettu. Kristinuskossa tämä yhdistyi Logokseen, jumalalliseen järkeen. Erityisesti Augustinus ja Tuomas Akvinolainen pitivät viisautta kykynä nähdä koko todellisuus Jumalan järjestyksen näkökulmasta.
Mitä Viisaus sitten oikein on?
Kaikille keskustelijoille tuntui olevan erityisen vaikeaa sanottaa, siis määritellä mitä viisaus on. Viisauden riippuvuutta asiayhteydestä, moraalista, tiedosta, tilanteesta korostettiin mitä moninaisimmilla tavoilla. Usein todettiin, että Viisautta tarvitaan erityisesti silloin kun työstetään ajatusta ”hyvästä elämästä” (Schole/mimesis) ja kun sitä yhteiskunnallisesti toteutetaan (Polis/praksis).
Tämän ajatuksen Pekka Sauri tiivisti ytimekkäästi: ”Viisaus on yhtenäiseksi kasvaneen minuuden sisäistämä kyky soveltaa ajattomia periaatteita ajallisiin kysymyksiin kulloisessakin vuorovaikutustilanteessa”. Vuorovaikutuksella Sauri viittasi ihmisten keskinäiseen kommunikaatioon. Ajattomuutta hänelle ovat ”kajoamaton luonto” ja ”ihmisen autenttisuus”. (2)
Voinemme olettaa, että Sauri, Valistuksen lapsena, ei viittaa ”ajattomuudella” ja ”autenttisuudella” kristilliseen ”ikuisuuteen” ja ”Jumalan kuvaan” (Bildung, Meister Ekhart) vaan sivilisaatiokohtaisiin tulkintoihin ajasta, tilasta ja ihmisen paikasta maailmassa. Hänhän totesi nykysivilisaation oleva nyt ”eksistentiaalisesti” uhattuna. ”Luonto” ja ”Ihminen” ovat siis historiallisia hahmotelmia, eikä vain kulttuurihistoriallisesti vaan myös – kuten kotimaapallomme, pienen pienellä hiekansirulla maailmankaikkeudessa, ekologiset reunaehdot meille nyt opettavat – luonnonhistoriallisesti ehdollisia.
Tämähän tarkoittaa, että meidän on ratkaistava sisäisen luontomme työstäminen, sivistäminen ja ulkoisen luonnon kestävä uusintaminen niillä ehdoilla, jotka kotimaapallomme ohuttakin ohuempi elämän tekstuuri meille asettaa. Nämä tehtävät ovat ratkaisevasti riippuvaisia toisistaan. Ne eivät voi olla ”eksistentiaalisia” uhkia toisilleen.
Haasteemme ei siis ole vain ajatuksemme ”hyvästä elämästä” (Shole/mimesis) ja sen yhteisöllisestä toteuttamisesta (Polis/praxis) vaan myös työstä, tuotannosta/kulutuksesta (Oikos/poiesis) ja vaihdosta (Agora/cherematis). Ja mikä tärkeintä: kuinka ne sovitetaan yhteen ekologisen realismin ehdoilla.
Viisaus on siis kykyä rakentaa yhteisöä siten, että tosi, hyvä, kaunis ja reilu sovitetaan yhteen kulloisenkin toiminnan aineellisten, yhteisöllisten ja ekologisten ehtojen puitteissa. Se edellyttää sekä mimesistä — todellisuuden vastaanottavaa ja yhteistä hyvää hahmottavaa kykyä — että metistä — tilanteista taitoa toteuttaa ja jakaa tämä hyvä kestävällä ja reilulla tavalla. Tämä on syvällisesti kiinni talonpidosta, siis planetaarisesta taloudesta ja sen mekanismeista, mutta en mene nyt tässä yhteydessä siihen keskusteluun (3).
Joku esitti yleisökysymyksen IHMISEN KASVU KOHTI VIISAUTTA – keskustelussa, että eikö ihmisen kasvu viisaaksi ihmiseksi kaipaa vähintäänkin kahta lähtökohtaa: ”Äiti antaa lapselle juuret ja isä siivet” (4), ts. metis, huolenpito ja mimesis, ajatus ”hyvästä elämästä” kutoutuvat yhteen, isän ja äidin yhteistyössä kasvavan sukupolven ihmiseksi kasvamisessa. Viisaus opettaa käyttämään siipiä niin, etteivät ne irrota juuria maasta, ja kasvattamaan juuria niin, etteivät ne estä siipiä kantamasta.
Kysymys omasta ajasta
Useissa eri puheenvuoroissa vaadittiin aikaa, omaa aikaa ”henkiseen kasvuun”, keskusteluun, ”hyvän elämän” määrittelyyn. Ensiksi on syytä muistaa, että ”oma aika” on yhteisöllisesti tuotettua aikaa, ts. tätä nykyä ”oman aikamme” mahdollistaa miljoonien ja taas miljoonien ihmisten työ ja aherrus ylt’ ympäri maailmaa, ja vieläpä ehdoilla ja olosuhteissa, josta me tiedämme vain pintapuolisesti. Kysymys omasta ajasta on syvästi sivilisaatiokysymys: kuinka oma työmme ja aherruksemme vapautetaan ratkaisemaan aikamme eksistentiaalista haastetta, ekologisen sivilisaation toteuttamista. (5)
Viitteet
(1) https://jyvaskylankesa.fi/keskusteluohjelma/
(2) https://jyvaskylankesa.fi/tuote/ihmisen-kasvu-kohti-viisautta/
(3) ks. esim. https://www.vasemmistonyt.fi/2026/06/20/jarrut-moottorit-ja-elaman-sisaruus-fraternite-du-vivant/
(4) Alkuperäinen tiivistys ilmeisesti: ”There are two things we should give our children:
one is roots and the other is wings.” – William Hodding Carter, II (1907 – 1972)
http://www.cultus.hk/baltic/roots_wings.pdf
(5) Volanen, Matti Vesa 2026. Ecological Civilization – Our Only Chance Towards Ecological Realism, Communal Reproduction and Democratic Transition. BoD – Books on Demand
https://kirjakauppa.bod.fi/ecological-civilization-our-only-chance-matti-vesa-volanen-9789528075080