Saatteeksi: Alkusyksystä on sekä Tutkijaliiton että Karl Marx -seuran kesäkoulut. Ehdotin niille molemmille puheenvuoroa syvähumanismista. Tutkijaliiton kesäkoulun ohjelmaan se ei mahtunut, Karl Marx seuran ohjelmassa se on mukana, mutta minulla on nyt haasteita osallistumisen aikataulun suhteen. Niinpä laitan puheenvuorostani nykyisen (14.07.2025) version kaikkien luettavaksi. Työstämistä vielä riittää.
Tuli ja valo – ajatus syvähumanismista
”Luonnontiede tulee myöhemmin sisällyttämään itseensä ihmistieteen aivan samalla tavalla kuin ihmistiede sisällyttää itseensä luonnontieteen. Se tulee olemaan yksi tiede.”
Karl Marx, 1844 (1)
Tuli ja valo
“Autuaita ovat ne ajat, joille tähtitaivas on kuljettavien ja kuljettavissa olevien teiden kartta ja joita tähtien valo kirkastaa. Kaikki on uutta ja kuitenkin tuttua, seikkailullista ja silti omaa. Maailma on laaja ja kuitenkin kuin oma koti, sillä sielussa palava tuli on samaa olemuksenlajia kuin tähdet; jyrkästi eroavat toisistaan maailma ja minä, valo ja tuli, eivätkä koskaan silti jää toisilleen vieraiksi; sillä tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli …” (2)
Näillä kuuluisilla sanoilla Georg Lukács aloittaa Romaanin teoria -kirjansa (1914). Ajatuksella sisäisen tulen ja ulkoisen valon – sisäisen ja ulkoisen luonnon – erosta ja yhteydestä on mukana jo klassisen maailman myyteissä. Pro-metheuksen palo oli ennalta-, Epi-themuksen jälkikäteistietämistä. Apollon valo oli jumalallista alkuperää, Dionysoksen kokemusperäistä. Näistä saammekin alustavan, tutkimuksellisesti orientoivan nelikentän jäsentämään sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäissuhdetta, humanum, kulttuurin jäsentäjänä.
Sisäinen tuli
Prometheus Epithemus
Ulkoinen valo
Apollo Korkeahumanismi Transhumanismi
järjen puhtaus/ennalta tietäminen järjen puhtaus/reflektiivisyys
Dionysos Posthumanismi Syvähumanismi
Kokemus/ennalta tietäminen Kokemus/reflektiivisyys
Korkeahumanismi – ”High humanism” – Valistuksellinen ihmisen asettaminen maalliseksi jumalaksi, a la Descartes: res cognitas vs. res extensa; humanismi ilman maailmaa.
Transhumanismi – etsii pelastusta teknologisesta kehityksestä. Ihmisyys on projekti, joka on vietävä loppuun teknologisin keinoin vaikkapa se tuhoaisi luonnon – Mars odottaa.
Posthumanismi – etsii ihmisyyden hukattua resonanssia ei-inhimillisen kanssa.
Syvähumanismi – ”deep humamism” kutoo elämän tekstuuria (texture of life) syvältä luonnonhistoriasta lähtien.
Jos luovumme ontologisesta kaksinaisuudesta, hengestä ja materiasta, ja tukeudumme ontologiseen materialismiin, niin Apollon valo kääntyy auringon valoksi, nykytiedoin, energia virraksi, energia gradientiksi. Jos luovumme uskosta ennalta tietämiseen ja tukeudumme kokemukseen, niin meille asettuu kysymys materian, energian ja informaation keskinäisuhteista; informaatio ymmärrettynä sen alkupäisessä merkityksessä, muodostajana, muodon antajana (in-form-ation).
Jokainen prosessi on muodossa olemista (being in-form) ja jokainen muodossa oleminen on energia gradientin muotoilema prosessi. Muodossa oleminen (in-form-ation) on siten jännite (tension) muodon ja funktion välillä sisä/ulko – vaikutusten vuorovaikutuksessa (endo/exo -dialectics). Tällöin semanttinen, tulkinnallinen, suhde laajenee käsittämään kaikkia niitä prosesseja, joissa sisäiset ja ulkoiset energia gradientit sovittautuvat yhteen.
Siten emme enää ajattele, että ”atomin” satunnainen poikkeama ilman syytä (clinamen, Epikuros) on avain historian avoimuuteen ja siten ihmisen vapauteen vaan kysymys on juuri sisä/ulko – vuorovaikutuksen avaama mahdollisuus epälineaariseen kehitykseen. Sisäisen tulen ja ulkoisen valon yhteen sovittautuminen alkaa jo fysiikan mittakaavassa, ”hiukkasten” muodostuessa. Mitä moninaisempi on sisäisen tulen vapausasteiden määrä suhteessa ulkoiseen valoon, sitä moninaisempi kehityskulku voi paikallisesti olla.
… mutta, ovatko ajat nyt ”autuaita” … ”joille tähtitaivas on kuljettavien ja kuljettavissa olevien teiden kartta ja joita tähtien valo kirkastaa”? Mikä on se konstellaatio (con-stella-tion, tähtien kanssa), jonka ”teiden kartta ja joita tähtien valo – nyt – kirkastaa”?
Asettakaamme tähdistöksemme ekologisen realismin karut ehdot, kohtuutalous (kohtuus kaikille, kaikessa, kaikkialla, alati) ja elämän kunnioitus. Miten silloin
- jäsennämme tulen ja valon yhden tieteen, ihmisten tieteen kokonaisuuteen?
- löydämme tulen ja valon saman ”olemuksen lajin” historian ”oikeana puolena”?
- palautamme tulen ja valon yhteen omassa elämässämme asettamamme tähdistön ehdoin?
- Mitä – sitten – olisi tehtävä?
Ihmisten tiede – Menschenwissenschaft
Voimme tulkita keskustelut trans- ja posthumanismista reaktioina korkeahumanismin ajautumisesta kriisiin ekologisista ja psykologista syistä. Transhumanismi – nykyisten teknologiajättien ideologiana – ratkaisee kysymyksen yhä pitemmälle menevällä sisäisen luonnon muokkauksella olematta lainkaan huolissaan ulkoisen luonnon asettamista ehdoista – luonto on voitettavissa, jos sitä yleensä ottaen tarvitaankaan mihinkään. Posthumanismi on puolestaan kaipaa menetettyä resonanssia niin ulkoisen luonnon – maan, ilman, veden – kanssa kuin kokemuksen yksilökohtaista aitoutta ja oikeutusta kulttuurisena – tieteen ja taiteen – kysymyksenä.
Avainkysymys kuitenkin on – viime kädessä – suhteemme aurinkoon, ei jumalana, vaan energian ja siten elämän lähteenä. Siten kolmiomme sisäinen luonto – kulttuuri – ulkoinen luonto kasvaa kolmiulotteiseksi, kun lisäämme siihen vie yhden kohtion: energian. Avaamme siis uudelleen kosmologisen keskustelun, nyt luonnon ehdoista: onko paikallisen energia gradientin – auringon paisteen – oloissa ja mihin mittaan tulevaisuus meille avoin? Miten siis maahan tulviva energia, kotimaapallomme pinnan ohuen ohut elämän tekstuuri, ulkoinen luonto ja oma kokemuksemme, sisäisen luontomme, asettavat meille kysymyksen todesta (schole): miten energian kierron näkökulmasta asettuvat kysymykset suhteessa sisäiseen luontoomme (fysiologia), miten energia virrat saapuvat, poistuvat tai jäävät kiertämään kotimaapalloamme (fysiikka) ja miten sisäinen ja ulkoinen luonto toimivat keskinäisessä energeettisessä vuorovaikutuksessaan (biologia).
Kun asetamme kulttuurin välittämään ulkoista ja sisäistä luontoa niillä ehdoilla kuin auringon energia gradientti meille asettaa, joudumme avaamaan myös psykologisen keskustelun suhteessa sisäiseen luontoomme ja ekologisen keskustelun suhteestamme ulkoiseen luontoon löytääksemme ehdot ja tavoitteet hyvälle elämälle. Olemme siis siirtyneet kysymästä kuinka asiat ovat, kysymään kuinka ne ovat, kun ne ovat – kysyjän – kannalta hyvin, Schole:sta Polikse:n puolelle.
Ekologinen keskustelu on keskustelua reaalisesta, tuotannollisesta suhteestamme ulkoiseen luontoon niillä ehdoilla, jotka määrittyvät kosmologisen ja fysikaalisen keskustelumme kautta. Kysymys on (luonnon)kauneuden edistämisestä. Olemme siis siirtyneet talopidon, siis taloudenpidon puolelle (Oikos).
Kun kosmologisen ja fysiologisen keskustelun kautta määrittelemme minimi tai kohtuuden ehtoja sisäisen luonnon kehitykselle, joudumme käymään psykologisen keskustelun elämän kohtuullisista ehdoista. Olemme siis jo Agora:n puolella ratkaisemassa kuinka luonnon rajalliset resurssit hyödynnetään reilullatavalla. ks kuva ja video 1 (video on käynnistyy sitä napsauttamalla)
Kuva ja video1 Elämän tekstuuri
Klassisen maailman neljä tilaa ja ajatussiiloa
Scholē (vapaa aika, kieli, esittäminen, mimesis) – tosi
Polis (yhteisö, kaupunki, harkinta, käytäntö, praxis) – hyvä
Oikos (talounpito, työ, poiesis/metis) – kaunis
Agora (tori, vaihto, raha) – reilu
Huomaammekin että meillä on käsillä kolme klassisen maailman perusjakoa: Schole/Polis/Oikos/Agora tiloina, Being/Doing/Making/Dealig toimintoina, Tosi/Hyvä/Kaunis/Reilu ideaaleina. Ongelma onkin kuinka näiden ajatussiilojen ulkokohtainen keskisuhde – kuten mimesis vs. metis – ylitetään? Miten siis avaamme ja kudomme uusiksi sen umpisolmun, joka rakentunut pyramidimme sydämeen, kun olemme vastanneet yksitellen tämän nelikon asettamiin kysymyksiin todesta, hyvästä, kauniista ja reilusta? Kysymys on elämän tekstuurista (texture of life).
Luonnontieteiden piirissä on etsitty vastausta tulevaisuuden avoimuuden haasteeseen jo pitkään, mm. kun on mietitty voiman, energian ja informaation suhdetta fysiikassa tai kun on jäsennetty merkityksen asemaa biologiassa, ts. miten esim. eläinten ja kasvien solut kommunikoivat keskenään ja tulkitsevat signaaleja.
Tiivistäen kysymys on energia gradienttien aiheuttamien jännite-erojen kautta syntyvien muotojen mahdollistavien endo/exo -vuorovaikutusten kehityksestä pitkässä juoksussa, osana Big History’iä, siis siitä kuinka syvälle luonnonhistoriaan voimme upottaa semioosin, vaihtoehtoisten tulevaisuuksien mahdollisuuden.
Kun aamutuimaan asetumme aamiaisemme ääreen tai iltapäivällä läheisen kuppilan kahvin ja pullan viereen, meidän tulisi voida tuntea kiitollisuutta, resonanssia niiden tuhansien ja taas tuhansien ihmisten ponnistuksille yltympäri maapalloa, jotka ovat tehneet mahdolliseksi tuon – toivottavasti – nautinnollisen hetken, puhumattakaan kaikesta siitä työstä ja aherruksesta, jota aiemmat sukupolvet, luonnonkierto kaiken on tehnyt noiden hetkien mahdollistamiseksi … mutta nehän ovat muuttuneet meille vieraiksi, hyödynnettäviksi.
Olemme siis – vain! – kaupallisessa mielessä yksilöllisesti universaaleja. Emmehän me tiedä noista ihmisistä, heidän elämänehdoistaan, emmekä tiedä sitä mitä tuhoa ja missä päin maailmaa noiden hetkien toteutuminen on vaatinut. Emmehän me enää ole reaalisessa luontosuhteessamme – työssä, tuotannossa, kulutuksessa – päättämässä mitä, miksi, milloin, miten ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen luontohaitta kompensoidaan. Työmme ei ole – ei todellakaan ole – runoutta tulevaisuudesta – poeta fabern.
Ratkaisu ei ole kuitenkaan paluu menneisyyteen tai teknoutopiaa, vaan elämän yhteistä rakentamista merkitysten ja energian uusien muotojen kautta. Kudottaessa uudelleen elämän tekstiä (textus vitae) tunnustamme: Merkitys ei synny merkistä sinänsä, vaan jännitteestä käsitteen ja tilanteen, muodon ja funktion, mahdollisen ja mahdottoman välillä.
Ekologisen realismin ja elämän kunnioituksen konstellaatiossa muodostuva käsite (con-cept) tietyssä tilanteessa (con-text) synnyttää sisällön, jännitteen (con-tent), joka tulee toteuttaa (con-cert) – kulttuurin yhteisöllisessä uusintamisessa. Tämä avaa myös mahdollisuuden yhdistää luonnontieteet ja ihmistieteet yhteisen ontologisen oletuksen – energiavirtojen jännitteisestä rakenteesta – pohjalta.
Klassisen ajattelun siilojen uudelleen tulkinnan kautta voisimmekin nyt syvähumanistisesti sanoa, että kontekstissa (Polis/con-text) muodostunut käsite (Schole/con-cept) tuottaa sisällön (Oikos/con-tent), joka todentuu (Agora/concert) sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäisen uusintamisen (commoning reproduction) kautta.
Tämä muodostaa yleisen yhteisöllisen (all-ge-mein-schaftlich) kulttuurin, ei korkea- ja transhumanismille ominaista vieraantunutta ja universalistista ”kolmatta luontoa”, ts. sitä valtavaa muutaman vuosisadan aikana muodostunutta tieteen/taiteen, yhteisöjen (suurkaupungit), koko tuotantokoneiston ja rahoitusjärjestelmän konglomeraattia.
Silti tarvitsemme edelleen ontologisen, ulkoisen perustan all-ge-mein-schaftlichille. Ei enää ”Taivaallista Isää” tai ”puhdasta järkeä”, vaan ekologisen realismin, kohtuutalouden ja elämän kunnioittamisenkonstellaation. Tällaisessa konstellaatiossa luonnontieteen kaksijakoinen kausaalinen selitys (syy → seuraus) ja inhimillisen tieteen kolmijakoinen merkityksenanto (käytännöllinen syllogismi, semioosi) antavat tietä nelijakoiselle dynamiikalle: Tietyssä konteksissa muodostunut ote maailmasta synnyttää jännitteen sen toteuttamiselle – a con-cept in a con-text becomes a con-tent for con-cert.
Kun syvähumanismi nähdään kulttuurisena, ulkoisen ja sisäisen luonnon keskinäisen toinen toistaan tukevana, keskinäisenä välityksenä (commoning reproduction), on meidän pystyttävä sovittamaan yhteen klassisen maailman ajatussiilot:
–tiloista ; Schole/Polis/Oikos/Agora (vapaa aika/kaupunki/talonpito/tori),
–toiminnoista Theorie/Praxis/Poiesis/Cheremata (Näkemys/harkinta/työ/vaihto)
–ontologiasta: Being/Doing/Making/Dealing (Näkemyksellistäminen/arvottaminen/tuottaminen/sopiminen)
–ideaaleista (Tosi/Hyvä/Kaunis/Reilu).
Toisin kuin saksankielinen Bildung (kuva+muokkaus, alun perin Jumalan kuvan rakentaminen osaksi omaa sielua) Suomen kielen sana sivistys viittaa luontosuhteeseemme (< pellavan muokkaus), ei siis vain sisäisen luontomme siistimiseen, hyviin tapoihin ”toisena luontoa” vaan kuinka työtä tehdessämme, sen tuloksia jakaessamme ja hyödyntäessämme, synnytämme (con-cert) välityksiä, jotka muokkaavat sekä työn tekijöitä – sisäistä luontoa – että työn kohdetta, ulkoista luontoa. Nämä välitykset – tieto/taide, yhteisöt, tuotantovälineet, rahoitus, nykyinen ”kolmas luonto” – eivät voi enää vain purkaa esiin uusia loputtomia lupauksia tulevaisuudesta, de-velopment – vaan ne on kehystettävä – en-velopment – asettamamme tähdistön ehdoilla: ekologinen realismi, kohtuutalous ja elämän kunnioitus. Tähän ei liberaalidemokratia taivu. Sitä onkin laajennettava ekologiseksi demokratiaksi.
Syvähumanistisen ideaalin voisi siten ilmaista vaatimuksena sivistävästä työstä, ekologisesta demokratiasta. Sivistystyö ei riitä vaan kaikkeen työhön on palautettava perinteellisen käsityöläistyön peruskysymykset, jotka on ratkaistava yhtä aikaa: miten asiat ovat (tosi), miten asiat ovat kun ne ovat hyvin (hyvä), miten saamme sen kauniisti aikaan (kaunis), kuinka jaamme työn tulokset oikeudenmukaisesti (reiluus). Taide ei rajoittuisi kaunotaiteeksi (mimesis) eikä työntekijä työvoimaksi vaan runous ja työ liittoutuisivat kutomaan elämän tekstuuria ekologisen realismin ehdoin.
Oikea ja väärä puoli Eurohistoriassa
Mitä on ”olla historian oikealla puolella”? Mihin silloin oikeastaan vedotaan? Milloin ollaan ”oikealla puolella”? Vedotaanko Jumalan sanaan? Vai luonnonlakien sokeaan pakkoon? Vai Ihmisen puhtaaseen Järkeen? Siis joko noudatamme Jumalan tahtoa TAI uskomme luonnonlakien ylittämättömään voimaan TAI toteutamme Ihmisen järkeä poikkeuksetta ollaksemme ”oikealla puolella”?
Meitä eurooppalaisia on elähdyttänyt kaikki nuo kolme. Meillä on ollut vetoa ainakin kolmeen eri suuntaan:
– Vetoaminen Jumalan suunnitelmaan: historia paljastaa Jumalan tahdon (Augustinus, Luther, Calvin); messiaaninen odotus: oikeamieliset julistetaan lopulta voittajiksi,
– Luonnonvoimiin vetoaminen: historia noudattaa väistämätöntä logiikkaa (Hegel: maailmanhenki (Weltgeist), Marx: lajiolemus (Gattungwesen), Spencer: luonnonvalinta)
– Järkeen vetoaminen: Valistuksen universaali rationalismi (Locke, Kant, Paine), modernin liberalismin ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia ”historian loppuna”.
Oikeastaan Jumalan Sanan ja Ihmisen Järjen absoluuttiseen universaalisuuteen vetoaminen ovat yksi ja sama asia tukeutuen erilaisiin ontologisiin lähtökohtiin. Sekä ”Jumala” että ”Järki” käsitetään kaikkein korkeimman tason käsitekategoriaksi, joka pitää sisällän kaikki muut käsitteet. Ne ilmaiset molemmat omalla tahollaan käsitejärjestelmän viimeisen rajan: ei voida enää tehdä erotusta sisä- ja ulkopolisen välillä. Kaikki on jonkin – ”Jumalan”, ”Järjen” – sisäpuolella, josta itsestään ei voida sanoa mitään tuhoamatta sitä.
Toisin kun ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen pyrkimys absoluuttiseen universaalisuuteen, saksalainen Valistus avasi näkökulman historialliseen kehitykseen (Entwicklung). Hegelin hengen ja luonnon dialektiikka kääntyi Marxilla luonnon ja historian dialektiikaksi, dialektiseksi naturalismiksi, jossa ihmisen lajiolemus ei ole olla vain laji, spesies, vaan genus (< synnyttää) (3), joka ylittää (Aufheben) luonnon lajillemme antamat ehdot:
”Ihmiset ovat lajiolentoja, ei vain siinä mielessä, että he käytännössä ja teoreettisesti tekevät lajista, sekä omasta että muista olioista, kohteensa (Gegendstand), vaan – ja tämä on vain toinen ilmaus samalle asialle – myös siinä, että he suhtautuvat itseensä nykyisenä, elävänä lajina, ja siinä mielessä, että he suhtautuvat itseensä universaalina ja siten vapaana olentona” (Marx, kurs. mvv) (4)
”Vasta kun todellinen yksilöllinen ihminen omaksuu jälleen omakseen sisäisen abstraktin kansalaisuutensa ja on yksilöllisenä (individueller) ihmisenä omassa empiirisessä elämässään, yksilöllisessä työssään, yksilöllisissä olosuhteissaan tullut lajiolennoksi (Gattungwesen), vasta kun ihminen on tunnistanut ja organisoinut omat voimansa, forces propres, yhteiskunnallisiksi voimiksi eikä siten enää erota yhteiskunnallista valtaansa itsestään poliittisen vallan muodossa, vasta silloin ihmisen emansipaatio on toteutunut.” Marx (5)
Siten Marxin ihmisen lajiolemus on yhteisöllinen, Gemeinwesen. Kehityksen tavoitteena ei ole absoluuttinen universaalisuus vaan yleinen yhteisöllisyys (Allgemeinheit), siis kulttuurivälitteinen sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäinen yhteisöuusintaminen (commoning reproduction) toinen toistaan tukevalla tavalla – ei siis nykyisellä niitä toisistaan vieraannuttavalla ja tuhoavalla tavalla, jonakin hallitsemattomana ”kolmantena luontona”, kuten:
– kieli ja symbolijärjestelmät (tiede, taide, digitaalinen viestintä) luovat rinnakkaismaailman, joka usein sokeutuu ekologisille rajoille,
– yhteisö- ja infrastruktuurit (suurkaupungit, logistiikkaketjut), jotka perustuvat luonnonvarojen hyväksikäyttöön ilman ajatusta niiden uusintamisesta,
– tekninen tuotantokoneisto kokonaisuudessaan ja
– rahoitusjärjestelmät (pääomittaminen, verotus), jotka ovat eksponentiaalisia järjestelmiä, kun taas luonto on toiminnallisesti uusiintuva ja syklinen.
Olemmeko siis ”historian oikealla vai väärällä puolella”? Tähän viattoman oloiseen kysymyksenasetteluun piiloutuu eurooppalaisen Valistuksen perinteessä hyvin periaatteellinen haaste: kuinka sitoa yhteen universaalinen ja yksilökohtainen (Individualität), synnyttää siis universaali yksilöllisyys, ”universal singularity” (Sartre), ei vain kaupallisesti, vieraantuneesti, vaan yhteisöllisesti.
Vaikka me itse kukin olemme mitä moninaisimmalla tavalla yksilöllisiä (singular) niin tämä yksilöllisyys on mahdollista liittämällä jotain universaalia yksilöllisyyteen jokin erityisen välityksen kautta.
Näitä välityksiä on mitä moninaisimpia, toimimmehan mitä moninaisimmin eri ammateissa ja tuotannonaloilla, asustamme jossakin yhteisössä jossakin päin maapalloa. Tätä nykyä mikä tahansa askare, toimi tai hanke on tavalla taikka toisella riippuvainen ihmisten aherruksesta ympäri maailmaa. Parilla kännykän napauksella saan kotiovelleni mitä ihmeellisimpiä härveleitä ilman että tiedän mitään, kuinka paljon ja millaista vaivannäköä sen aikaansaamiseksi on tehty ympäri maailmaa. Käteismaksu riittää. Olemme osa globaalia kaupallista kansalaisyhteiskuntaa. Olemme siis kaupallisessa mielessä universaaleja yksilöllisyyksiä (universal singularity, Sartre).
Kutenkin meidän arkielämämme kannalta keskeiset asiat – kuten työ, koulutus, terveys, hyvinvointi – on organisoitu alueellisesti, kansallisvaltioiden toimesta. Mitä moninaisimpia yrityksiä on tehty, että universaalisuus saataisiin myös tämän erityisyyden kautta – kansakunta ihmiskunnan erityisyytenä – välitettyä osaksi itse kunkin arkista aherrusta. YK tekee tätä työtä.
Nyt on kuitenkin niin, että globaalin kaupallisen kansalaisyhteiskunnan – maailmamarkkinoiden – perustaminen on edellyttänyt meidän kaikkien toimiemme yhteismitallisuutta, mahdollisuutta arvottaa työtä ja tuotantoa siten, että kaupankäynti on mahdollista. Se taas on asettanut vaatimukset purkaa kaikki kansalliset erityisyydet talouden pidossa. Onhan tätä nykyä kansalaisyhteiskunnan monet osat suurten kansainvälisten yritysten hallinnassa ja ohjailtavissa. Olemme torppareita näillä sosiaalisilla alustoilla.
Kuinka siis liittää yhteen ”se maailma, jossa elämme” ja ”se maailma, josta elämme” (7) asettamamme tähdistön ehdoin, siis maailman väestön suuren enemmistön, ekosfäärin kestävän uusintamisen ja elämän kunnioituksen ehdoin?
Kun akateemisessa ympäristökeskusteluissa kysytään mitä on tapahtumassa (Anthropocene), miksi on tapahtumassa (Capitalocene) ja mitä toivoisimme tapahtuvan (Ecocene), niin politiikan ja talouden piirissä keskustellaan modernisaation, globalisaation ja ekologisaation keskinäissuhteista ja erityisesti transhumanistisista, teknologisista utopioista, kuten nyt USA:ssa keskeisen aseman saanut Silicon Valley’n teknoutopianismista, TESCREAL:sta (6).
Kun modernisaation myötä vastakkain asettuivat kansalliset porvaristot ja työläiset työn tulosten jakamisessa, niin globalisaation myötä kultakannasta irrotetusta lupausrahasta tuli tavaroiden – myös työvoimatavaran – jumala (Marx) eikä pääomittamisella ollut enää mitään reaalista rajoitusta lupauksien antamisessa ”luonnon” hyödyntämiseksi. Vastakkain asettuivatkin kansalliset teollisuus- ja kauppiasporvarit ja kansainvälisen finanssipääoman edustajat uuden pilvitekniikan lakeijoidensa kanssa. (7)
Siten se maailma, jossa elämme, ja se maailma, josta elämme, ovat irrottautuneet toisistaan. Joka aamu, kun asetumme nauttimaan monipuolisesta aamiaispöytämme annista, meillä ei ole mitään kokemuksellista käsitystä niistä tuhansista tai kymmenistä tuhansista ihmisistä ylt’ ympäri maailmaa, jotka ovat tehneet tuon auvoisan hetkemme mahdolliseksi, puhumattakaan siitä mitkä ovat ne jalanjäljet, jotka niistä on luontoon jäänyt.
Kysymys kuuluukin nyt: kun tehtävämme on nyt saattaa yhteen se maailma, jossa elämme ja se maailma, josta elämme, ei utopiana – paikkana, jota ei ole – vaan protoniana (5) – paikkana, joka on rakennettava – niin millainen yhteiskunnallinen ryhmittely tai luokittelu nyt muodostuu erilaisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten asemien ja niiden edustajien kesken? Ketkä ja millä ehdoin asettuvat siis uuden ekologisen luokan (8) edustajiksi ja puolesta puhujiksi, eikä vaan puhujiksi vaan tuon uuden liiton tekijöiksi?
Miettisimme siis kuinka nyt eksponentiaalisesti kasvava ”kolmas luonto” käännettäisiin palvelemaan nykyisen jakotalouden sijaan kohtuutaloutta – kohtuus kaikille, kaikkialla, kaikessa, alati. Siihen ei riitä, että sievistämme tai sivistämme keskinäisiä tapojamme vaan radikaalin – juuriin menevän – muutoksen kohteeksi on asetettava koko elämäntapamme, siis tuo ”kolmas luonto” kaikkinensa!
Kielto ja sen kielto – oma aika
Kuten kieli ei voi olla yksittäisen yksilön tuottama, niin ei myöskään omaisuus voi sitä olla. Kaikki tuotanto on luonnon omaksi ottamista (aneignung), aina jonkun yhteisömuodon välityksellä ja piirissä. Jos ei ole tuotantoa, ei ole yhteisöä; eikä myöskään ole yhteisöä, jossa ei ole omaksi otettua, siis omaisuutta, jossakin muodossa. ”Omaksi ottaminen, joka ei tee mitään omaksi, on käsiteellinen mahdottomuus (Unwesen).” (8) (Marx).
Ihmiselle keskeisin, olemassaolon perusehto, on suhde luontoon, reaalisesti siis työ ja tuotanto. Ottaessamme ulkoista luontoa haltuumme muokkaamme, tietoisesti tai tietämättämme, samalla myös sisäistä luontoamme ja eritoten näiden kahden luonnon välistä suhdetta.
Välitykset näiden välillä – kuten tuotanto- ja työorganisaatio, työnjako, tuotantovälineet, kieli, raha … laajasti ottaen koko teoriamme elämästä, kulttuuri – ovat historiallisesti ehdollisia: niissä kiteytyy sukupolvien aikaansaannokset siirrettäväksi ja vastaanotettavaksi seuraaville sukupolville, niin hyvässä kuin pahassakin.
Perinteellisessä yhteisössä (Gemeinwesen) ”yksilö suhtautui itseensä omistajana, todellisuutensa ehtojen herrana. Hän suhtautui muihin samalla tavalla ja aina sen mukaan, onko tämä edellytys asetettu yhteisöstä vai yhteisön muodostavista yksittäisistä perheistä lähtien. Hän suhtautuu muihin kanssaomistajina, yhteisomistuksen lihallistumina tai kaltaisinaan itsenäisinä omistajina … … yksilöt eivät suhtaudu toisiinsa työläisinä, vaan omistajina – ja yhteisön jäseninä, jotka samalla työskentelevät. Tämän työn tarkoituksena ei ole arvonluonti … vaan sen päämääränä on yksittäisen omistajan ja hänen perheensä sekä kokonaisyhteisön ylläpitäminen. Yksilön asettaminen työläiseksi, tässä alastomuudessa, on itse historiallinen tulos. (8) (Marx, 1974, 407).
Tämän omistamisen kiellon, työläiseksi (labourer) asettamisen, tekee juuri kapitalismi. Kapitalismi erottaa tuotannon yksilöstä (individuelle) ja yksityistää (privarize) omaisuuden ja rajaa yksilön työvoimaksi, siis palkkatyöläiseksi. On siis tehtävä ero yksityisen (privat) ja yksilöllisen (individuelles) omaisuuden (Eigen-tum < omaksi asetettu). Private on julkisen vastakohta, julkisesta (publicus, communis) erotettu. Individuelle (individualis) viittaa jakamattomaan, ei jaettavissa olevaan, yksittäiseen ihmiseen.
Talousliberalismissa ihmisen reaalinen suhde sisäiseen ja ulkoiseen luontoon ei ole julkinen (public) vaan yksityinen (privat), johon liittyy kolme perusoikeutta:
– usus: omaisuuden käyttöoikeus,
– fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
– abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota oma(isuus).
Talousliberalismin sanansaattajan, kulttuuriliberalismin, arvoperusta on sen sijaan lähtökohtaisesti ihmisten keskinäisissä suhteissa, yhteisöissä. Tiivistäkäämme kulttuuriliberalismi kolmeen perusteesiin:
– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta
– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan
– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.
Ennen kuin ehdimme 1980 -luvun kulttuuriliberalismin hyökyaallon saavuttua Suomeen, edes aloittaa miettimään sitä, kuinka sovitamme yhteen itse kunkin omakohtaiset kokemukset yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung), paikalle ilmestyi talousliberalismi, joka totesi, että se ei ole tarpeenkaan: Nyt rakennamme kaupallisen kansalaisyhteiskunnan, jossa itse kunkin kokemuksista muodostui vaihdon, siis markkinoinnin lähtökohta: tavarat, ei toiset ihmiset, ovat oiva ratkaisu yhteisöllisyyden kaipuulle. Poliittinen kansalaisyhteiskunta oheni ohenemistaan yhä tyhjemmäksi tilaksi, uusiksi toreiksi, kauppakeskuksiksi (Agora). Nyt siis funktio – vaihto – alkoi määrittelemään tilaa eikä tila – yhteisö – funktioita, kuten kulttuuriliberalismi oli meille luvannut.
Kun kapitalismi on arvomuotoista tuotantoa, siis tuotantoa ensisijaisesti tuotannon ja/tai vain rahan vuoksi, se ei ole sitoutunut ulkoisen tai sisäisen luonnon ja niiden välisen suhteen historiallisiin ehtoihin vaan on pakotettu kaikkien luonnon ja yhteisöjen asettamien ehtojen ylittämiseen ja purkamiseen, maailman valloittamiseen, kirjaimellisesti ja totaalisesti.
Yksityisen, absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuottamisen pakko ja niiden realisoiminen jälkikäteen markkinoilla rahavälitteisesti voi toteuta vain jatkuvan kasvun kautta. Se perustuu rajallisten resurssien vaihtoarvovälitteiseen ja kasautuvaan siirtämiseen ajasta ja paikasta toiseen taloudellisesti vahvemman ehdoilla.
Tuloksena on maailmanmarkkinat ja tavaroiden väliset yhteiskunnalliset suhteet ja palkkatyöntekijöiden väliset teknisen tiedon/taidonintressin ajamat, ulkoistetut, esineelliset, välineelliset (sacliche) suhteet.
Tavaroista onkin tullut yhteiskunnallisia olioita, niillä on aistimellis-yliaistimellinen (sinnlich-übersinnlich, Marx) ilmiasu, ts. pystymme heti ne nähdessämme arvioimaan niiden suhdetta omaan elämämme, niiden hintaa ja tarpeellisuutta, olipa tai ei niiden ympärille rakennettu kokonainen kertomusten kudelma vahvistamaan niiden houkuttelevuutta. Samalle ne ovat meille täysiä hieroglyfejä (Marx) niitä valmistaneiden ihmisten ja heidän kohtalonsa suhteen.
”Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta tuotanto-, vaihto- ja omistussuhteineen on kuin velho (Hextenmeister), joka ei enää itse kykene itse hallitsemaan esiin loihtimiaan maanalaisia mahteja, valtavia tuotannon ja vaihdon välineitä.” (8)
Tavaravälitteiseen (sachlicher) riippuvuuteen perustuva henkilökohtainen riippumattomuutemme, yksilöllisyytemme, on siis toinen vaihe, kielto, jossa ensikertaa historiassa ”muodostetaan yleisen yhteiskunnallisen (gesellschaftlichen) aineenvaihdunnan, yleismaailmallisten (universalen) suhteiden, kaikinpuolisten tarpeiden ja yleismaailmallisten kykyjen järjestelmä.”
”Vapaa yksilöllisyys, joka perustuu yksilöiden maailmanlaajuiseen (universelle) kehitykseen ja heidän yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen (gemeinschaftlichen, gesellschaftlichen) tuottavuutensa muuntumiseen heidän yhteiskunnalliseksi osaamisomaisuudeksi (Vermögens)” on kiellon kielto, kolmas vaihe. (9) (Marx, 1974, 75)
Kapitalismi siis kieltää ja siten purkaa perinteelliset yhteisöt ja ihmisten välittömät yhteydet. Voimmeko kieltää tämän kiellon ja rakentaa nuo kaipaamme yhteydet jälleen takaisin – joko siis moraalis-eettisiksi yhteisöiksi (Gemeinde) tai romanttis-konservatiivisiksi pienyhteisöiksi (Gemeinschaft)? Emme.
Voimmeko sitten rakentaa utopian (u-topos < kartan ulkopuolella) tuosta vain, puhtaalta pöydältä, menemällä siis johonkin koskemattomaan paikkaan, luonnon suojaan? Emme, emme enää, jos milloinkaan.
Miten siis? Ei utopia vaan protopia! Kaikki uusi on rakennettava niistä aineksista, jotka kapitalismi – sekä hyvässä että pahassa – on meille raivoisan kehityksensä myötä eteemme asettanut.
Kysymyksessä olisi siis Aufhebung, ylitys, mutta ei Versöhnung, sovinto, siis uudenlainen yksilön ja omaisuuden, yksilöllisen omaisuuden yhteen tuleminen teknologisen kehityksen mahdollistamalla tavalla; muuttamalla siis tavaroiden väliset suhteet välineellisiksi ja teknisiksi (sachliche) ja tuottajien suhteet tuotannon ehtoihin välittömästi yhteiskunnallisiksi suhteiksi ilman pääomasuhteen tai valtion välitystä. Kysymys ei siis ole arvomuotoa ylläpitävästä valtiokapitalismista eikä -sosialismista vaan vapaiden yksilöiden yhteisöistä (Assoziations), joissa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (9) (Marx, Engels).
Kysymys ei ole uuden, vertikaalisen biologisen tai hegeliäisen Järjen/käsitteen tason syntymisestä sovittamaan kehityksellisiä ristiriitoja vaan yhteen tulemisesta (ad +sociare; Ver-ein) hävittämättä itse kunkin yksilöllisyyttä (Individualität). Kysymys on yhteisöllisyydestä, joka perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen eikä – kuten aiemmin – eriarvoisten ihmisen samanlaisuuteen. Tämä yhteisöllinen resonanssi(re-sonare, soida takaisin) on luonteeltaan horisontaalista, ei vertikaalista, siis demokraattista, yhteistä, soitannollista todeksi tekemistä (con-cert). (10)
Siten yksilöllinen omaisuus (individuelles Eigentum) ja omaksi ottaminen palautuu muuntuneena tuotantovoimien kehitysvaiheelle ominaisella tavalla: Yksilöllistyminen on yhteiskunnan rakentamista (Konstitution) ja sen tuottamaa yksilökohtaista omaisuutta, itse kunkin omaa aikaa.
Oma aikamme (ei siis vapaa-aika työn vastakohtana) on meille itse kullekin yhteiskunnallisesti tuotettua aikaa työjaon ja tuotantovälineiden kehityksen myötä – oma aikamme on siis yhteiskunnallista aikaa, se on meidän yksilöllistä omaisuutemme, joka on yhteisöllisesti tuotettu.
Se, että voimme aamusella istahtaa aamukahvin ääreen ja nauttia tuokiosta ennen töihin menoa, on tulosta tuhansien, ellei satojentuhansien ihmisten työstä ympäri maailmaa, ennen ja nyt. Meillä on kuitenkin heihin vain esineiden (kahvi, kupit, lusikat …) ja markkinoiden välittämät suhteet. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, millaista kurjuutta, hätää tai ahdistusta tai iloa ja riemua on liittynyt kaikkeen tuohon aherrukseen, joka mahdollistaa meille tämän tuokion, oman ajan.
Ajasta tulee omaa aikaamme, kun voimme omakohtaisesti ja yhdessä päättää mitä, miksi, milloin, missä ja miten asiat teemme tai jätämme tekemättä. Siten työkin – vapaa työ mutta ei palkkatyö – voi olla meille yhteistä omaa aikaa, kun työn tekeminen ja sen tekemisen ehdot ovat välittömästi yhteiskunnallista, ts. päätetään yhdessä siitä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan.
Tuotannon kääntyminen yhä voimaperäisimmin yksilöllisen, mutta yhteisöperustaisen omaisuuden, oman ajan, tuottamiseen on ollut käynnissä jo pitkään koti-, yhteisö- ja julkistalouden piirissä, mutta viime aikoina, joiltakin osin ja rajatusti, myös funktionaalisessa tavara- ja palvelutuotannossa.
Tämä ”työvoiman uusintamistehtävä”, kuten sitä halventavasti tätä nykyä vielä kutsutaan, on alueellisesti ja kansallisesti organisoitu hyvinvointitaloutena/yhteiskuntana/valtiona (wellbeing/care economy). Se on välttämätön ehto kansainväliselle ja kansalliselle funktionaaliselle tavara- ja yksityispalvelutaloudelle. Jos näiden kahden talouden mittasuhteita arvioidaan ajantalouden, siis kaiken talouden perustan kannalta, niin funktionaalisen palkkatyön osuus Suomen kokonaisajankäytöstä on vain 10 – 15%. Kaiken muun ajan käytämme oman elämämme tuottamiseen, ylläpitämiseen ja kehittämiseen omana aikanamme.
Tämä tarkoittaa, ettemme enää pitkään aikaan ole menneet töihin pelkkine omine työvoiminemme vaan käytössämme on yhteisömme mitä moninaisimmat tuotantovoimat sekä rikas ja moninainen, jokaisen meistä omassa arjessaan ylläpitämä, opiskeltu ja tuottama yleinen valmius, yleisäly, general intelligens, asioiden hoitoon. Työ on nyt yleistä, mutta konkreettista. Se ei voi enää olla eriytynyttä (yksityistä) ja irtireväistyä kaikista sisällöistä (abstraktia), pelkkää työvoiman käyttöä. Emme enää ole työvoimaa vaan oman, yhteisen elämämme tuottajia (workers)
Tuottaja on yhteiskunnallinen persoona, jolla on hallussaan sekä tuotantovoimia että suhteita; ei siis abstraktisti, siis vain yksityisomistuksessaan, vaan yleisesti ja konkreettisesti siten, että hän voi työssään realisoida käytössään olevia tuotantovoimia ja yhteisösuhteitaan integroimalla resursseja yhteisesti sovitulla tavalla.
Sivistys asettaa luonnon tasa-arvoiseksi dialogikumppanikseen avautuen siten vuorovaikutteiseen, dialektiseen, kehitykseen luonnon – ja siten työn ja tuotannon – kanssa. Valistus asettaa toisen ihmisen tasa-arvoiseksi ja ihmisoikeuksien haltiaksi sulkemalla luonnon – ja siten työn ja tuotannon – tämän asettamuksen ulkopuolelle jättäen luonnon omaksumisen ja omaksi ottamisen yksityisen (privat) intressin hoidettavaksi …mutta yksityinen intressi ei ole ollut enää pitkään aikaan julkisen vastakohta vaan sen armoton hyväksikäyttäjä. Nyt yksityinen oikeus abusus – oikeus vahingoittaa tai tuhota oma(isuus) – on siirtymässä julkisen tahon ohjaukseen.
Asettamamme tähdistön – ekologinen realismi, kohtuutalous, elämän kunnioitus – valo sytyttää nyt sisäisen palon: kysymys ei ole ”työstä vapautuminen” vaan ”työn vapauttaminen” (Marx) ratkaisemaan ekologisen hätätilan eteemme nostamia haasteita. Työpaikka on nyt opinpaikka.
Mikä on tämä poliittinen tila (commonis < yhteinen ruoka/vesi)? Talousliberalismin universaalit vaihdon periaatteet purkivat globalisoitumisen myötä paikallisia ja kansallisia yhteisöjä. Tähdistömme ehdottama poliittinen tilan rakentaminen on tapahduttava purkamatta paikallisia tiloja tukeutumalla niiden itse kunkin historialliseen kokemukseen ja sitä kautta kehittyneeseen osaamiseen.
Tämä tarkoittaisi parlamentaarisen liberaalidemokratian laajentamista ekologiseksi demokratiaksi, ts. olemme kaikki mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kulutetaan ja kuinka aiheutettu luontorasitus kompensoidaan. Työssämme olisi tällöin neliyhteys (Four-in-one + 8 tuntia/päivä unta):
– Ansiotyö (4t päivä/28t viikko) – opiskeleva työskentely omalla ammattialalla
– Kotityö (4t päivä/ 28t viikko) – Kodinhoito, ruuanlaitto ja syöminen, lepo, keho, lapset, vanhemmat, kasvit, puutarha
– Yhteiskunnallinen työ (4t päivä/28t viikko) – politiikka, yhdistystoiminta, osallistuminen, sitouttaminen kirjaaminen ja blokkaus, voimaannuttaminen
– Omakohtainen työ (4t päivä/28t viikko) – työskentelevä opiskelu: kulttuuri, opiskelu, rentoutuminen, kuntoilu, harrastukset, luovuus. (11)
Mitä – sitten – on tehtävä?
– Sosiaalivaltio on laajennettava luontovaltioksi. Ei siis luonnolliseksi valtioksi (fasismi) vaan että ekologisen realismin asettamat reunaehdot on lisättävä perustuslakiin. Luontoa ei saa tuhota (abusus), ei edes sen omistaja. Luonto on meillä lainassa tulevilta sukupolvilta.
– Parlamentaarista liberaalidemokratiaa laajennetaan ekologiseksi demokratiaksi, ts. olemme kaikki mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kulutetaan ja kuinka aiheutettu luontorasitus kompensoidaan.
– Talouden kirjanpitoa laajennetaan niin, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon sisällytetään ekologisen realismin, kohtuutalouden ja elänän kunnioituksen vaatimat reunaehdot transaktion toteuttamiselle. Arvonmuodostus siirtyisi siis universalismista (vaihtoarvo) yhteiseksi, yleiseksi yhteisöllisyydeksi (Allgemeinheit). Tämä olisi kanssalaisyhteiskunnan perusta yhteisövaltiossa.
– Työpaikka on opinpaikka. Edessä on valtava sivistystehtävä oppia ymmärtämään asettamamme konstellaation ehdot ja rajat kokemuksellisesti omassa työssä. Tavoitteena ei ole ”työstä vapautuminen” vaan ”työn vapauttaminen”. Siis se, että emme enää myy työvoimaamme maksua vastaan palkkatyöläisinä/kuluttajina (labourers) vaan tekisimme työtämme (work) tuottajina rakentaaksemme elämää, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä keskinäisissä suhteissamme, kaunis luonnonvarantoja hyödyntäessämme ja reilu niitä jakaessamme.
– Kansakunnan kokonaisaikabudjetti mitoitetaan ratkaisemaan syvähumanismin asettaman konstellaation haasteet – toteutetaan työn neliyhteys (ansiotyö, kotityö, yhteiskunnallinen työ, omakohtainen työ).
…”tuli on jokaisen valon sielu, ja valoon pukeutuu jokainen tuli”
Joudumme siis ottamaan etäisyyttä sekä valistuksen mekaanisesta maailmankäsityksestä (ihminen on kellokoneisto/höyrykone/tietokone) kuin myös romantiikan organistisesta maailmankuvasta (biologinen kehitysideaali) kuten myös analyyttisestä käsitteellisyydestä (kieli ihmisen perustana) ja hyväksymme luonnon ja siten ihmisen keskinäisen itseorganisoitumisen lähtökohdaksemme, nyt paikallisen koti-maa-ilma-mme, kotimaapallomme asettamilla ehdoilla.
Meillä on siis tuli sielussamme. Tuli, joka on kudottu yhteen valon meille työstämän elämän tekstuurin kanssa. Tuli ja valo eivät näin – niin uskon – jää koskaan vieraaksi toisilleen.
Viitteet
(1) Marx, K. 1844.”Ökonomisch-philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844″, Marx-Engels Werke, Band 40, s. 541.
(2) Lukács,G. 1920. Die Theorie des Romans ein geschichtsphilosophischer Versuch über die Formen der grossen Epik. Verlag bei Paul Cassirer, Berlin.
(3) Khurana, T. 2022. Genus-Being On Marx’s Dialectical Naturalism, teoksessa Genus-Being On Marx’s Dialectical Naturalism, in: Nature and Naturalism in Classical German Philosophy, eds. Luca Corti, Johannes-Georg Schülein, London: Routledge.
(4) MEW 40:515
(5) MEW 1:370
(6) Boehnert, J. Alexander, A., Sinclair, M. 2024/2025. Against Dystopias with Ecological Literacy Cuaderno 222, Centro de Estudios en Diseño y Comunicación (2024/2025), pp. 39-63.
(7) Varoufakis, Y. 2025. Trump Wants Big Tech to Own the Dollar – Project Syndicate op-ed. 05/06/2025.
(8) Latour, B., Schultz, N. 2022. On the Emergence of an Ecological Class: A Memo. Function. Kindle Edition.
(9) Marx, K. 1974. Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie. Berlin: Dietz Verlag.
(10) Rosa, H. 2016. Resonance: A Sociology of Our Relationship to the World. Polity. Kindle Edition.
(11) Haug, F. 2008. Die Vier-in-einem-Perspektive: Politik von Frauen für eine neue Linke (German Edition) Argument Verlag mit Ariadne. Kindle Edition.
Kirjallisuutta
Angelis, M. De 2017. Omnia Sunt Communia: On the Commons and the Transformation to Postcapitalism.
Bryan, D., Lopez, J., Virtanen, A. 2023. Protocols for Postcapitalist. Expression Paperback.
Capurro, R., Hjrarland, B. 2003. The Concept of Information. in Annual Review of Information Science and Technology Ed. B. Cronin, Vol. 37 Chapter 8, pp. 343-411.
Detienne, M., Vernant, J.-P. 1991. Cunning Intelligence in Greek Culture and Society (trans. Lloyd, J.) University of Chicago Press.
Gare, A. 2022. Integrating biosemiotic and biohermeneutics in the quest for ecological civilization as practical utopia cosmos and history. The journal of natural and Social Philosophy, 18 (2), 22-49.
Gare, A. 2016. The Philosophical Foundations of Ecological Civilization: A manifesto for the future. Routledge. Kindler edition.
Guenther, W. 2024. Epigenetics in Biological Communication (Function). Kindle Edition.
Guenther, W. 2020. What is Life? Frontiers in Astronomy and Space Sciences.
Haiqing Tian, Yongxiang Wang 2022. Ecosemiotics and biosemiotics: a comparative study. Lang. Semiot. Stud. 2022; 8(3): 130–144 https://doi.org/10.1515/lass-2022-2007
Hanna, R. 2024. Science for Humans: Mind, Life, The Formal-&-Natural Sciences, and A New Concept of Nature. Springer Kindle Edition.
Hanna, R. 2025. Philosophy Professionalized: How We Killed The Thing We Loved (February 2025 version)
Haug, F. Die 2008. Vier-in-einem-Perspektive: Politik von Frauen für eine neue Linke (German Edition) Argument Verlag mit Ariadne. Kindle Edition.
Hänninen, S. 2024. Political Creativity: Antonio Gramsci on Political Transformation. Edward Elgar Publising.
Khurana, T. 2022. Genus-Being On Marx’s Dialectical Naturalism, teoksessa Genus-Being On Marx’s Dialectical Naturalism, in: Nature and Naturalism in Classical German Philosophy, eds. Luca Corti, Johannes-Georg Schülein, London: Routledge.
Kull, K. 1998. Semiotic ecology: Different natures in the semiosphere. Sign Systems Studies 26. 344–371.
Meyer-Abich, K. M. 1993. Revolution for nature: from the environment to the connatural world. Philosophy and the environment series, Vol. 3. UNT press.
Meyer-Abich, K. M. 1990. Aufstand für die Natur: Von der Umwelt zur Mitwelt (German Edition) Perfect Paperback, C Hanser.
Moore, J. W. 2025. Nature & Other Dangerous Words Marx, Method & the Proletarian Standpoint in the Web of Life. Introduction to the 10th anniversary edition of Capitalism in the Web of Life (Verso, 2025).
Moore, Jason W. 2015. Capitalism in the Web of Life: Ecology and the Accumulation of Capital (Function). Kindle Edition.
Patomäki, H. 2023. World Statehood The Future of World Politics. Springer.
Rosa, H. 2019. Resonance: A Sociology of Our Relationship to the World. Polity Pres. Kindle Edition.
Stiegler, B. (ed.) 2021. Bifurcate ‘there is no alternative’. (trans. Daniel Ross) Eds. Bernard. Stiegler with the internation collective, Open Humanities Press.
Säynäjäkangas, J. 2024. Resource Relationships: A Political Ontology for the Anthropocene. JYU Dissertations 936 University of Jyväskylä https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-86-0723-6
Taylor, C. 1992. Sources of the Self: The Making of the Modern Identity. Paperback, Harvard University Press.
Volanen, M. V. 2006. Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Koulutuksen tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto.
Volanen, M. V. 2012. Theoria Praxis Poiesis Individualization as the constitution of sociality Finnish
Institute for Educational Research Research Reports 28 Univ. of Jyväskylä
Olen käyttänyt Chatgpt- ja Deepseek- ohjelmistoja aineistojen etsinnässä ja jäsentämisessä. Tekstistä olen itse vastuussa. Olen käyttänyt monia aikaisempia blogikirjoituksiani hyväkseni tässä tekstissä.
[…] Tuli ja valo – ajatus syvähumanismista Tilaa Login Notify of new follow-up comments new replies to my comments […]
[…] Tuli ja valo – ajatus syvähumanismista […]