Kävin eilen pe (25.04.2025) Avoimet Ovet teatterissa seuraamassa Janne Saarikiven ja Ruben Stillerin leppoisaa jutustelua menneestä maailmasta. Kaksi pientä huomautusta käytyyn keskusteluun.
Kulttuuriliberalismin onneton kohtalo
Molemmat tunnustautuivat 1980-luvun kasvateiksi, jolloin kulttuuriliberalismi vyöryi Suomeen. He myös tunnustautuivat sen aktiivisiksi, jopa provokatiivisiksi edistäjiksi – tuolloin. Nyt liberalismi on kuulemma mennyt aivan liian pitkälle, kaikki on pelkkää fiilistelyä. Molemmat tuntuivat kaipaavan jotakin kuria ja herran nuhteita maailman menoon.
Suomeen 1980 -luvulla rantautuneen kulttuuriliberalismin voi tiivistää kolmeen perusteesiin:
– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta
– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan
– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.
Ennen kuin edes ehdimme edes aloittaa miettimään sitä, kuinka sovitamme yhteen itse kunkin omakohtaiset kokemukset yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung), paikalle ilmestyi talousliberalismi, joka totesi, että se ei ole tarpeenkaan: Nyt rakennamme kaupallisen kansalaisyhteiskunnan, jossa itse kunkin kokemuksista muodostui vaihdon, siis markkinoinnin lähtökohta: tavarat, ei toiset ihmiset, ovat oiva ratkaisu yhteisöllisyyden kaipuulle. Poliittinen kansalaisyhteiskunta oheni ohenemistaan yhä tyhjemmäksi tilaksi, uusiksi toreiksi, kauppakeskuksiksi (Agora): identiteetin voi ostaa brändikaupasta. Nyt siis funktio – vaihto – alkoi määrittelemään tilaa eikä tila – yhteisö – funktioita, kuten kulttuuriliberalismi oli meille luvannut.
Niinpä edessä oli koko kansalaisyhteiskunnan kaupallistuminen, siis ihmisten erillistäminen, toimintojen älyllistäminen ja elämän rytmin kiihdyttäminen, ihmisten hyväksikäyttö. Kysymys ei siis ole vain lapsista ja nuorista vaan kaikista meistä. Kansalaisista ryhdyttiin muokkaamaan universaalisia kuluttajia kansainvälisessä omistuksessa olevien sosiaalisten media-alustojen algoritmein. Vielä 1990 -luvulla elänyt ajatus kansalaisyhteiskunnan kautta syntyvästä kanssalaisuudesta ja yhteisövaltiosta voitiin unohtaa. Talousliberalismi päihitti kulttuuriliberalismin.
Kansallisen identiteetin haihtuminen
Sekä Saarikivi ja Stiller valittelivat monin eri tavoin elämän kiireisyyttä, historiallisen perspektiivin puutetta, kansallisen identiteetin ohentumista tai jopa sen puuttumista. Heillekin Suomen historia näytti alkavan toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisestä ”ahdistavasta Kekkosen” ajasta, josta sitten 1980- luvulla vihdoin päästiin eroon. Molemmilla löi läpi syvä pettymys Yhdysvaltoihin, ei vain Trumpiin vaan myös kulttuurisesti kaiken kaikkiaan. Omakohtaiset kokemukset Yhdysvalloista eivät ole olleet mieltä ylentäviä, eivät todella.
Minä ja monet muut 1970- lukulaiset tutkimme tuolloin J. V. Snellmannia ja tulkittiin uudelleen Kalevalaa, jotta löytäisimme oman kansallisen erityisyytemme, siis oman historiallisen kokemuksemme ja sen myötä kehittyneen osaamisen, joka meidän tulisi saattaa kansakuntien käyttöön niiden yhteistyön edistämiseksi, malliesimerkkinä tästä ETYK -kokous Suomessa vuonna 1975.
Suomen kansallinen historia alkoi jo 1800 -luvulla ja siinä on aina ollut mukana myös edistyksellinen ajatuslinja, jota etsimme Raoul Palmgrenin ”Suuri linja” -kirjan kansallisten tutkielmien kautta. Suosittelen vieläkin luettavaksi.
Kuten tiedämme, eurooppalaiset aatevirtaukset ovat saapuneet Suomeen kahta eri väylää, itäistä ja läntistä polkua, yhdistyen jälleen täällä, Suomen maaperällä. Ilmankos sanonta kuuluikin: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Emme siis halunneet asettua itään emmekä länteen, vaan – pohjoiseen, Pohjoismaaksi.
Kun nyt on menossa Itä-Länsi ottelun varjossa paljon mittavampi ja perustavanlaatuisempi yhteen sovittelu maapallon väestöllisen ja taloudellisen painopisteen Etelän ja Valistuksen aateperintöön – sen moninaisissa muodoissaan – tukeutuvan Pohjoisen välillä koko ihmiskunnan eksistentiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi, niin mikä voisi olla Suomen historiallisen kokemuksen ja osaamisen rooli ja haaste tässä tilanteessa? – rohkenin kysäistä keskustelijoilta.
Ruben Stiller totesi ei mikään, Janne Saarikivi jäi miettimään vastausta.
Näemme nyt päivänpolitiikassa sen, että jos pitäydymme militaristisessa ajatuksessa ”vihollinen määrittää identiteetimme”, niin ajaudumme etsimään perusteita kansalliselle identiteetillemme ”maasta ja verestä” kuten olemme nyt taas saaneet kuulla. Jos sen sijaan määrittelemme ajatuksen suomalaisuudesta kulttuurisesti, sivistyksenä J. V. Snellmannia uudelleen tulkiten, löydämme nopeasti sen positiivisen sen lisän jonka voimme tuoda mukaan kansakuntien yhteisen haasteeseen, jonka ekologinen realismi meille nyt asettaa.
Miksi siis luopuisimme kulttuuriliberalismin lupauksesta ”jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”? Siihen tarvittaisiin MAAN puolustajia ekologisen realismin ehdoilla: oikeamielisyys, vanhurskaus määrittyy nyt liittona koti-maa-ilma-mme, kotimaapalomme ohuttakin ohuemman elämäntekstuurin kanssa.
Ensiaskel: aloittakaamme nyt ETYKin juhlavuonna valmistelemaan M(aailman)TYK kokousta vuodelle 2030 ekologisen kriisin ratkaisemiseksi.
ks. laajemmin.
https://www.vasemmistonyt.fi/2025/03/20/sivistys-upotettiin-suohon/
https://www.vasemmistonyt.fi/2025/04/24/maan-puolustuksen-uusi-liitto/
Viite
[…] Kulttuuriliberalismin seuraava askel […]